Vihreä peitto! Yhtäkkiä hätkähdin aivan hereille, veri kohosi päähäni ja sain ankaran sydämentykytyksen. Nousen penkiltä ja alan kävellä, elämä liikkuu jälleen kaikissa säikeissäni ja minä toistan toistamistani noita yksinäisiä sanoja: Vihreä peitto! Vihreä peitto! Astelen yhä nopeammin kuin olisi mentävä jotakin hakemaan, ja olen hetkisen kuluttua jälleen kotona läkkisepän työhuoneessa.
Pysähtymättä hetkeksikään tai horjumatta päätöksessäni menen sängyn luo ja käärin Hans Paulin peiton kokoon. Olisipa ihmeellistä, jollei hyvä päähänpistoni pelastaisi minua! Tyhmät empimiset, jotka syntyivät minussa, puolittaiset sisäiset huudot jonkinlaisesta häpeätahrasta, ensimmäisestä mustasta merkistä kunniallisuudessani, minä sysäsin syrjään, annoin palttua koko asialle. En ollut mikään pyhimys, en mikään hyveidiootti, minulla oli järki tallella…
Ja minä otin peiton kainalooni ja läksin Stenerkadulle, n:o 5:een.
Koputin ovelle ja astuin suureen vieraaseen saliin, ensi kertaa, kello ovessa kilisi hätäisesti pääni yläpuolella. Mies tulee sisään viereisestä huoneesta, pureskellen, suu täynnä ruokaa ja astuu tiskin taakse.
"Ooh, lainatkaa minulle puoli kruunua näitä silmälasejani vastaan!" sanoin minä, "minä lunastan ne parin päivän kuluttua, varmasti."
"Mitä? Ehei, niissähän on terässangat?"
"Niin."
"Ei, en voi."
"No ei, ettehän te voi. Oikeastaan se olikin leikkiä. Ei, minulla on mukana peitto, jota en oikeastaan enää tarvitse, ja minun pisti päähäni, että te voisitte ehkä päästää minut siitä."
"Minulla on, ikävä kyllä, kokonainen varasto sänkyvaatteita", vastasi hän ja kun minä olin saanut sen levitetyksi auki, heitti hän vain silmäyksen siihen ja huudahti: