"Hän on mennyt ulos", vastasi palvelustyttö.
Mennyt ulos! Mennyt ulos! Se luhisti koko suunnitelmani, hämmensi täydellisesti kaikki, mitä olin ajatellut sanoa. Mitä hyötyä minulla oli siis tästä pitkästä matkasta? Siinä minä nyt olin.
"Oliko jotakin erikoista?" kysyi palvelustyttö. "Ei lainkaan!" vastasin, "ei ollenkaan! Oli vain tällainen kaunis Jumalan ilma, sitten halusin tulla tänne häntä tervehtimään."
Siinä nyt seisoin ja siinä seisoi tyttö. Röyhistin tahallani rintaani antaakseni hänen huomata nuppineulan, joka piti nuttuani kiinni, pyysin silmilläni häntä katsomaan, mille asialle olin tullut, mutta se raukka ei ymmärtänyt mitään.
Kaunis Jumalan ilma, niin. Eikö rouvakaan ollut kotona?
Kyllä, mutta hänellä oli reumatismi, lepäsi sohvalla kykenemättä liikkumaan… Halusinko jättää jonkin pyynnön vai mitä?
Ei, ei ollenkaan. Tein vain tällaisia kävelymatkoja silloin tällöin, sain hiukan liikuntaa. Se teki niin hyvää päivällisen jälkeen. —
Läksin paluumatkalle. Mitä hyödytti puhella enää itsensä kanssa? Sitä paitsi olin alkanut tuntea huimausta, toden totta, olin tosiaankin luhistumaisillani. Konttoriaika oli 12-4, minä olin kolkuttanut tuntia liian myöhään, armon aika oli päättynyt!
Suurtorilla istahdin eräälle penkille kirkon luona. Herrajumala, miten synkältä kaikki alkoi näyttää! En itkenyt, olin liiaksi väsynyt, äärimmilleen kiusaantuneena istuin siinä yrittämättä mitään, istuin liikkumattomana ja kärsin nälkää. Rintaa vaivasi eniten, siellä sisällä viilteli aivan merkillisen kipeästi. Ei olisi ollut apua enää lastunkaan pureksimisesta, leukani olivat väsyneet hyödyttömästä työstä, ja minä annoin niiden levätä. Antauduin olemisen nojaan. Lisäksi oli ruskea appelsiinin kuori, jonka olin löytänyt kadulta ja jota heti olin ryhtynyt kaluamaan, tuottanut minulle tuskaa. Olin sairas. Suonet pullottivat sinisinä ranteissani.
Mitä minä oikeastaan olin hommaillut? Juossut koko päivän etsimässä yhtä kruunua, joka pitäisi minut hengissä muutamia tunteja kauemmin. Eikö itse asiassa ollut samantekevää, tapahtuiko se välttämätön päivää aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos olisin käyttäytynyt kuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn aika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja, käyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin. Haudoin kaihomielisesti tätä ajatusta, ja joka kerta, kun vielä toivoin mahdollista pelastusta, kuiskasin torjuvasti: Narri, olethan jo alkanut kuolla! Minun pitäisi kirjoittaa pari kirjettä, laittaa kaikki valmiiksi, kuolemaa varten. Minä peseytyisin huolellisesti ja laittaisin vuoteeni siistiksi, pääni minä laskisin parille valkoiselle kirjoituspaperiarkille, puhtaimmalle kapineelle, mikä minulla oli, ja vihreän peiton minä voisin…