Minä antaisin luonnollisesti silmälasit mennä mukana, sehän on selvä, sanoin sitten ja otin ne käteeni. Vain kymmenen äyriä, tai, jos hän tahtoisi, viisi äyriä?
"Tiedättehän, etten voi lainata silmälasejanne vastaan", sanoi "setä"; "olen sanonut sen teille jo ennen."
"Mutta minä tarvitsen postimerkin", lausuin; en voinut edes saada lähetetyksi kirjeitä, joita minun piti kirjoittaa. "Kymmenen tai viiden äyrin postimerkki, aivan, miten itse haluatte."
"Jumala teitä siunatkoon ja menkää tiehenne!" vastasi hän ja viittasi kädellään minua poistumaan.
Niin, niin, saa sitten olla! virkoin itsekseni. Koneellisesti asetin silmälasit jälleen nenälleni, otin napit käteeni ja läksin; sanoin hyvää yötä ja suljin oven jälkeeni, kuten tavallista. Kas niin, mitään ei ollut enää tehtävissä! Ulko-ovella pysähdyin ja katselin vielä nappeja. Että hän ei lainkaan niitä halunnut! sanoin; ne ovat kuitenkin melkein uusia nappeja; en voi sitä käsittää!
Seisoessani siinä näissä mietteissäni totesin erään miehen pyrkivän ohitseni kellariin. Mennessään hän hiukan töytäisi minua; pyysimme kumpikin anteeksi, ja minä käännyin katsomaan häntä.
"Hei, sinäkö se oletkin?" sanoi hän äkkiä alhaalla portailla. Hän tuli ylös, ja minä tunsin hänet. "Herra siunatkoon, minkä näköinen sinä olet!" sanoi hän. "Mitä sinä täällä olet tehnyt?"
"Ooh — ollut asioilla. Aiot sinne alas, näen mä?"
"Niin. Mitä sinä olet sinne tarjonnut?"
Polveni tutisivat, nojasin seinää vasten ja ojensin käteni, jossa olivat napit.