"Mitä hittoa?" huudahti hän. "Ei, nyt se menee liian pitkälle!"
"Hyvää yötä!" sanoin ja halusin mennä, tunsin itkun pyrkivän ulos rinnastani.
"Ei, odotas hetkinen!" sanoi hän. Mitäpä minä odottaisin? Hänhän oli itse matkalla "sedän" luo, vei ehkä kihlasormustaan, oli nähnyt nälkää useita päiviä, oli velkaa emännälleen. "Kyllä", vastasin, "jos palaat pian…"
"Tietysti", sanoi hän ja tarttui käsivarteeni, "mutta minä sanon sinulle, minä en usko sinua, olet idiootti, parasta, että seuraat mukana."
Käsitin, mitä hän tahtoi, minussa välähti äkkiä kipinä kunniantuntoa ja vastasin:
"En voi! Olen luvannut olla Bernt Ankerin kadulla puoli kahdeksan, ja…"
"Puoli kahdeksan, aivan niin! Mutta nyt on kello kahdeksan. Tässä minä seison kello kädessä, menen juuri tarjoamaan. Kas niin, sisään, sinä nälkäinen synninkyörä! Saan vähintään viisi kruunua sinulle."
Ja hän tuuppasi minut sisälle.
KOLMAS OSA
Viikon verran elelin ilossa ja ihanuudessa.