Olin voittanut pahimman tälläkin kertaa, minulla oli ruokaa joka päivä, elämänrohkeuteni kasvoi, ja minä pistin raudan toisensa jälkeen tuleen. Minulla oli työn alaisena kolme, neljä artikkelia, jotka riistivät köyhistä aivoistani jokaisen kipinän, jokaisen ajatuksen, mikä niissä syntyi, ja minusta se näytti sujuvan paremmin kuin ennen. Viime artikkelini, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa ja johon olin kiinnittänyt niin paljon toiveita, oli toimittaja jo palauttanut, ja minä olin hävittänyt sen heti, äkäpäissäni, loukkautuneena, lukematta sitä läpi uudelleen. Ajan oloon aioin yrittää tarjota töitäni toiseen lehteen, avatakseni itselleni uusia tulolähteitä. Pahimmassa tapauksessa, jollei sekään auttaisi, voisin pyrkiä laivoihin; "Nunna" oli lähtövalmiina laiturissa, ja minä voisin ehkä saada siinä työtä Arkangeliin saakka, vai minne sen tarkoitus oli lähteä. Joten minulla oli mahdollisuuksia monilla tahoilla.
Viimeinen ankara aika oli pidellyt minua hiukan pahasti; tukkani alkoi lähteä, päänsärky oli myös hyvin kiusallista, varsinkin aamuisin, eikä hermostuneisuus ottanut hävitäkseen. Istuin päivällä kirjoitellen kädet riepuihin käärittyinä, yksistään senvuoksi, etten sietänyt omaa hengitystäni niihin. Kun Jens Olaj alapuolellani iski tallin oven lujasti kiinni tai koira alkoi takapihalla haukkua, kulki kylmän väristys kautta luiden ja ydinten. Olin jokseenkin huonossa kunnossa.
Päivät päästään ahersin työssäni, tuskin sain itselleni aikaa ruoan hotaisemiseen, ennen kuin jälleen istahdin kirjoittamaan. Tällöin oli sekä sänkyni että pieni, ontuva pöytäni täynnä luonnoksia ja kirjoitettuja liuskoja, joita vuorotellen valmistelin, liitin uusia seikkoja, jotka päivän pitkään saattoivat juolahtaa mieleen, korjailin, virkistin kuolleita kohtia lisäämällä sinne tänne värikkään sanan, uurastin eteenpäin lause lauseelta nähden mitä suurinta vaivaa. Eräänä iltapäivänä oli vihdoin yksi artikkeleistani valmis, onnellisena ja iloisena pistin sen taskuuni ja läksin "komendöörin" luo. Olikin jo aika ryhtyä hommailemaan rahaa, minulla ei ollutkaan enää monta äyriä jäljellä.
"Komendööri" pyysi minua istumaan hetkiseksi, niin voisi hän heti… ja hän jatkoi kirjoittamistaan.
Tarkastelin tätä pientä toimitushuonetta: rintakuvia, painokuvia, sanomalehtileikelmiä, tavattoman iso paperikori, joka näytti voivan niellä miehen karvoineen päivineen. Tunsin itseni surulliseksi nähdessäni tuon hirvittävän suun, tuon lohikäärmeen kidan, joka aina oli avoinna, aina valmiina vastaanottamaan uusia hylättyjä töitä — uusia murskattuja toiveita.
"Monesko päivä nyt on?" kysyy "komendööri" äkkiä pöytänsä ääreltä.
"28:s", vastaan iloisena voidessani olla hänelle avuksi.
"28:s." Ja hän kirjoittaa edelleen. Vihdoin hän sulkee pari kirjettä kuoreen, viskaa muutamia papereita paperikoriin ja laskee kynän kädestään. Sitten hän käännähtää tuolillaan ja katsoo minuun. Nähdessään minun vielä seisovan ovella hän tekee puoliksi vakavan, puoliksi leikillisen viittauksen kädellään ja osoittaa tuolia.
Käännyn syrjittäin, jotta hän ei näkisi, ettei minulla ole lainkaan liivejä, kun avaan nuttuni ja otan käsikirjoituksen taskustani.
"Tässä olisi vain pieni luonnekuvaus Correggiosta", sanon, "mutta se ei kai ole kirjoitettu sillä tavoin, ikävä kyllä, että…"