Hän ottaa paperit kädestäni ja alkaa niitä selailla. Kasvonsa hän kääntää minuun päin.
Tuollaiselta hän siis näytti läheltä, tuo mies, jonka nimen olin kuullut jo varhaisimmassa nuoruudessani ja jonka lehti oli kautta vuosien eniten minuun vaikuttanut. Hänen tukkansa on kihara ja kauniit, ruskeat silmänsä hiukan levottomat; hänellä on tapana sivellä nenäänsä tuon tuostakin. Skotlantilainen pappi saattoi tuskin näyttää lempeämmältä kuin tuo vaarallinen kynämies, jonka sanat aina olivat iskeneet verisiä haavoja, minne vain olivat sattuneet. Omituinen pelon ja ihailun tunne valtaa minut tuon ihmisen edessä, olen melkein saamaisillani kyyneliä silmiini, ja vaistomaisesti astahdan askelen eteenpäin sanoakseni hänelle, miten sydämellisesti pidin hänestä kaiken sen takia, mitä hän oli minulle opettanut, ja pyytääkseni, ettei hän kiusaisi minua; minä olin vain köyhä poloinen, jonka asiat ennestäänkin olivat huonosti…
Hän nosti katseensa ja pani käsikirjoitukseni verkalleen kokoon, siinä istuessaan ja mietiskellessään. Jotta hän voisi helpommin antaa minulle hylkäävän vastauksen, minä ojennan hiukan kättäni eteenpäin ja sanon:
"Ah, niin, sitä ei tietysti voida käyttää?" Ja minä hymyilen, jotta näyttäisi siltä kuin ottaisin asian kevyesti.
"Kaiken, mitä voimme käyttää, täytyy olla kansantajuista", vastaa hän; "tiedätte, minkälainen yleisö meillä on. Mutta ettekö voi tehdä sitä hiukan yksinkertaisemmaksi? Tai keksiä jotain muuta, jota kansa ymmärtää paremmin?"
Hänen suopeutensa ihmetyttää minua. Käsitän, että artikkelini on hylätty, ja kuitenkaan en olisi voinut saada kauniimpaa kieltoa. Jotta en häiritsisi häntä kauemmin, vastaan:
"Kyllä, sen kyllä voin tehdä."
Menen ovelle. Hm. Hän suokoon anteeksi, että olin kuluttanut hänen aikaansa… Minä kumarran ja tartun ovenripaan.
"Jos haluatte", sanoo hän, "voitte kernaasti saada hiukan ennakkomaksua. Voittehan kirjoittaa sen edestä."
Nythän hän oli nähnyt, etten osannut kirjoittaa, hänen tarjouksensa nöyryytti minua hiukan, ja minä vastasin: