Neiti tuli jälleen luokseni.
"Ettekö halua jotakin juotavaa?" sanoo hän. Ja hän nojautuu hiukan minua vasten.
Katsoin häneen: hän puhui hyvin hiljaisella äänellä, melkein kainosti ja loi silmänsä alas.
"Tarkoitan puolikasta olutta, tai mitä haluatte minulta… ruoan jälkeen… jos tahdotte…"
"Ei, paljon kiitoksia!" vastasin. "Ei nyt. Minä tulen toisen kerran."
Hän vetäytyi takaisin ja istahti tiskin taakse; näin vain hänen päänsä. Miten merkillinen ihminen!
Syötyäni ateriani loppuun menin suoraa päätä ovelle, tunsin jo ahdistusta. Neiti nousi seisomaan. Pelkäsin tulla valoon, varoin näyttäytyä liiaksi tuolle nuorelle tytölle, joka ei aavistanut kurjuuttani, ja sanoin senvuoksi nopeasti hyvää yötä, kumarsin ja läksin.
Ruoka alkoi vaikuttaa, kärsin siitä kovin enkä saanut sitä pitää kauan sisälläni. Tyhjentelin suutani jokaiseen pimeään loukkoon, jonka ohi menin, koetin vaimentaa tuota vaivaa, joka kalvoi minua jälleen, puin nyrkkiä ja tekeydyin topakaksi, poljin katua ja nielin raivoissani takaisin mikä pyrki ylös, — turhaani Juoksin viimein erääseen porttikäytävään, kumarassa, pää edellä, sokeana vedestä, joka kiurui silmissäni, ja tyhjentäysin jälleen.
Tulin katkeraksi, menin kadulle ja itkin, kiroilin niitä julmia voimia, olivatpa ne sitten mitä tahansa, jotka vainosivat minua, kirosin ne helvetin kadotukseen ja ikuiseen vaivaan niiden kehnouden takia. Vähän oli kohtalolla ritarillisuutta, se täytyi sanoa!… Menin erään miehen luo, joka seisoi katsoa töllöttäen erääseen kaupan ikkunaan, ja kysyin häneltä kaikessa kiireessä, mitä hänen mielestään olisi tarjottava miehelle, joka oli nähnyt nälkää kauan aikaa. Elämä oli kysymyksessä, sanoin, hän ei sietänyt pihviä.
"Olen kuullut kerrottavan, että maito pitäisi olla hyvää, keitetty maito", vastaa mies hyvin ihmeissään. "Kenen puolesta te muuten kysytte?"