"Kiitos! Kiitos!" sanon. "Saattaa olla, että se on kylläkin hyvää, keitetty maito…"
Ja minä menen.
Ensimmäiseen kahvilaan, minkä tapasin, menin sisälle ja pyysin keitettyä maitoa. Sain maidon, join sen niin kuumana kuin se oli, nielin ahneesti joka pisaran, maksoin ja poistuin. Läksin kotimatkalle.
Nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Porttini ulkopuolella, kaasulyhtyyn nojaten ja sen valossa seisoo ihminen, jonka erotan jo kaukaa, — se on jälleen se mustapukuinen nainen. Sama mustapukuinen nainen kuin aikaisempinakin iltoina. En voinut erehtyä, hän oli saapunut samalle paikalle neljännen kerran. Hän seisoo aivan liikkumattomana.
Pidän tätä niin merkillisenä, että vaistomaisesti hiljennän kulkuani; tällä hetkellä ovat ajatukseni hyvässä järjestyksessä, mutta olen hyvin kiihtynyt, hermoni ovat ärtyneet viime ateriasta. Menen tapani mukaan aivan hänen ohitsensa, tulen melkein portille ja olen astumaisillani sisäpuolelle. Silloin pysähdyn. Yhtäkkiä saan päähänpiston. Ajattelematta sen enempää käännyn ympäri ja menen naisen luo, katson häntä silmiin ja tervehdin:
"Iltaa, neiti!"
"Iltaa!" vastaa hän.
Anteeksi, etsikö hän jotakin, olin huomannut hänet ennenkin; voisinkohan jollakin tavoin häntä auttaa? Pyydän muuten hyvin suuresti anteeksi.
Niin, ei hän tietänyt oikein…
Tämän portin takana ei asunut ketään, paitsi kolmea neljää hevosta ja minua; siellä oli muuten talli ja läkkisepän työhuone… Hän oli varmasti harhateillä, ikävä kyllä, jos hän haki jotakuta täältä.