"Ei", sanoin minä.
Mutta seisoessani ulko-ovella ryntäsi koko kurjuuteni jälleen kimppuuni. Kuinka saatoinkaan pysyä tarmokkaana, kun olin niin perin juurin sortunut? Tässä minä seisoin nuoren naisen edessä, likaisena, raihnaisena, nälän runtelemana, pesemättömänä, vain puoliksi pukeutuneena, — siitä voi ihan vajota maahan. Tekeydyin pieneksi, kumarsin vaistomaisesti ja virkoin:
"Mahtanenko enää tavata teitä?"
Tuskin toivoinkaan tapaavani häntä enää, toivoin melkein jyrkkää kieltoa, joka teristäisi minua ja tekisi minut välinpitämättömäksi.
"Kyllä", sanoi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti.
"Milloin?"
"En tiedä."
Äänettömyys.
"Ettekö tahdo olla niin kiltti ja ottaa harsoa pois vain silmänräpäykseksi", sanoin, "jotta voisin nähdä, kenen kanssa olen puhunut. Vain silmänräpäykseksi. Jotta saisin nähdä kenen kanssa olen puhunut."
Äänettömyys.