Aloimme nauraa ja lörpötellä, juttelimme lakkaamatta koko ajan, en tiennyt oikein mitä sanoin, olin niin iloinen. Hän kertoi nähneensä minut kerran ennen, kauan sitten, teatterissa. Minulla oli ollut kolme toveria mukana, ja minä olin käyttäytynyt kuin hullu; olin varmaankin ollut pöhnässä silloinkin, ikävä kyllä!
Mistä hän niin päätteli?
Niin, minä olin nauranut niin kovin.
Vai niin. No niin, minä nauroin paljon niihin aikoihin.
Mutta ette enää?
Ooh, kyllä nytkin. Elämä on ihanaa!
Lähestyimme Karl Johania. Hän virkkoi: "Tämän kauemmaksi emme enää mene!" Ja me läksimme kulkemaan jälleen Universitet-katua. Tultuamme suihkukaivon kohdalle hiljensin hiukan kulkuani, tiesin, etten saisi enää saattaa kauemmaksi.
"Niin, nyt teidän siis täytyy kääntyä takaisin", sanoi hän ja pysähtyi.
"Niin kai täytyy", vastasin.
Mutta hetkisen kuluttua hän arveli, että minä kyllä voisin tulla mukaan ulko-ovelle saakka. Herrajumala, eihän se ollut hullua. Vai mitä?