Minä kumarsin, en uskaltanut sanoa mitään. Otin hatun päästäni ja seisoin paljain päin. Mahtaisikohan hän ojentaa minulle kätensä?
"Miksi ette pyydä minua lähtemään mukana pikkuisen matkaa?" sanoo hän hiljaa ja katsoo kengänkärkeeni.
"Herrajumala", vastaan ylenmäärin riemastuneena, "herrajumala, tahdotteko todellakin!"
"Kyllä, mutta vain pikkuisen matkaa."
Ja me käännyimme ympäri.
Olin hölmistynyt, en tietänyt lainkaan, miten kävellä tai seisoa! Tuo ihminen käänsi koko ajatuksenjuoksuni täydellisesti ylösalaisin. Olin hurmaantunut, suunnattoman iloinen; minusta tuntui kuin olisi onni vienyt minut ihanasti perikatoon. Hän oli selvästi pyytänyt päästä saattamaan, se ei ollut minun keksintöäni, se oli hänen oma toivomuksensa. Kävelen häntä katsellen ja tulen yhä rohkeammaksi, hän reipastuttaa minua, vetää puoleensa joka sanalla. Unohdan hetkiseksi kurjuuteni, vähäpätöisyyteni, koko valitettavan tilani, tunnen veren virtaavan lämpimästi läpi ruumiini, kuten entisaikoina, ennen sortumistani, ja minä päätin tunnustella tilannetta pienellä kepposella.
"Muuten en tarkoittanut teitä seuratessani silloin kerran teitä", sanoin; "tarkoitin sisartanne."
"Sisartaniko?" sanoo hän ylenmäärin hämmästyneenä. Hän pysähtyy, katsoo minuun, odottaa tosiaankin vastausta. Hän kysyi aivan tosissaan.
"Niin", vastasin. "Hm. Siis nuorempaa niistä kahdesta naisesta, jotka kulkivat edelläni."
"Nuorempaako? Niinkö? Ahaa!" Hän purskahti nauruun, äänekkääseen, sydämelliseen kuin lapsi. "Mutta olettepa te viekas! Sanoitte sen vain saadaksenne minut ottamaan pois harson. Eikö niin? Kyllä minä käsitin. Mutta siitä saatte rangaistuksen."