Äänettömyys. Minä kävelin ja odottelin.
"Olette nähnyt minut ennen", vastaa hän.
"Ylajali!" sanon jälleen.
"Mitä sanoitte? Olette seurannut minua puoli päivää aivan kotiin saakka. Olitteko pöhnässä silloin?"
Kuulin taas hänen hymyilevän.
"Kyllä", sanoin, "kyllä, sen pahempi, minä olin pöhnässä silloin."
"Siinä teitte pahasti!"
Ja minä myönsin masentuneena, että olin tehnyt siinä pahasti.
Olimme saapuneet suihkukaivon luo, pysähdyimme siinä ja katselimme numero 2:n monia valaistuja ikkunoita.
"Nyt teidän ei enää tarvitse minua saattaa", sanoo hän; "kiitos tästä illasta!"