Niin, siinä olin tosiaankin oikeassa.

Ainoastaan eläimellä, joka eleli kaikessa merkillisessä hirvittävyydessään, oli jotakin arvoa. Äänettömät, hiipivät askelet yön hiljaisuudessa ja pimeässä, metsän salaperäiset kauhut, ohi lentävän linnun huudot, tuuli, veren haju, jyrinä ylhäällä avaruudessa, lyhyesti sanottuna villieläinmaailman henki villieläimen yllä… tietämättömyyden runsaus…

Mutta minä pelkäsin tämän väsyttävän häntä, ja tietoisuus suuresta kurjuudestani valtasi minut jälleen ja masensi minut. Jos minä olisin ollut noin kutakuinkin hyvässä kunnossa, olisin ilahduttanut häntä tuolla Tivolissa-käynnillä! En käsittänyt tuota ihmistä, joka saattoi löytää hupia siinä, että häntä saattoi Karl Johanilla puolialaston kerjäläinen. Mitä herrannimessä hän ajatteli? Ja miksi minä astelin tässä ja tekeydyin joksikin ja hymyilin idioottimaisesti tyhjänpäiväiselle? Oliko minulla oikeastaan mitään syytä antaa tuon hienon silkkilinnun kiusata itseäni tuolle pitkälle kävelymatkalle? Eikö siitä ollut minulle vaivaa? Enkö tuntenut kuoleman kylmyyttä aivan sydämeeni saakka pienimmästäkin tuulenpuuskasta, joka puhalsi vastaamme? Ja eikö jo hulluus mekastanut aivoissani, yksistään kuukausien nälän takia? Hän esti minua kuitenkin menemästä kotiin ja saamasta hiukan maitoa kielelleni, lusikallisen maitoa, joka ehkä pysyisi sisälläni. Miksi hän ei kääntänyt minulle selkäänsä ja antanut minun mennä hiiteen?… Jouduin epätoivon valtaan; toivottomuuteni saattoi minut äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneeksi, ja minä sanoin:

"Teidän ei oikeastaan pitäisi kulkea kanssani, neiti: minä häpäisen teidät kaikkien silmissä yksistään puvullani. Niin, se on tosiaankin totta, tarkoitan, mitä sanon."

Hän säpsähtää. Katsahtaa pikaisesti minuun ja on vaiti. Sitten hän virkkaa:

"Herrajumala sentään!" Enempää hän ei sano.

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyn.

"Uh, ei, te teette minut häveliääksi… Nyt meillä ei olekaan enää pitkä matka." Ja hän läksi astelemaan hiukan nopeammin.

Poikkesimme Universitet-kadulle ja näimme jo P. Olavin torin lyhtyjä.
Silloin hän jälleen rupesi astelemaan hitaammin.

"En tahdo olla tunkeileva", sanon, "mutta ettekö halua ilmaista nimeänne, ennen kuin eroamme? Ja ettekö tahtoisi vain hetkiseksi ottaa pois harson, jotta saisin nähdä teidät? Olisin niin kiitollinen."