Äskettäin?
Niin, viisi viikkoa sitten. Mistä tiesin, että hänellä oli sisar?
En sitä ollenkaan tiennyt, kysyin vain.
Vaikenimme. Ohitsemme kulkee mies kantaen kenkäparia kainalossaan, muuten on katu tyhjä niin kauan kuin näemme. Tivolissa loistaa pitkä rivi värillisiä lamppuja. Lunta ei enää satanut, taivas oli kirkas.
"Herrajumala, eikö teitä palele ilman palttoota?" sanoi nainen äkkiä ja katsoo minuun.
Kertoisinko hänelle, minkä vuoksi minulla ei ollut palttoota? Ilmaisten asemani heti ja säikäyttäen hänet pois yhtä hyvin nyt aikaisemmin kuin sitten myöhemminkin? Oli kuitenkin ihanaa kävellä tässä hänen rinnallaan ja pitää hänet vielä hetkisen tietämättömyydessä; valehtelin ja vastasin:
"Ei, ei ollenkaan." Ja siirtyäkseni johonkin toiseen asiaan kysyin:
"Oletteko nähnyt Tivolin eläinnäyttelyä?"
"En", vastasi hän. "Onko siellä jotakin nähtävää?"
Jos häntä nyt sattuisi haluttamaan mennä sinne? Kaikkeen siihen valoon, niin monien ihmisten joukkooni Hän tulisi silloin kovin noloksi, minä karkottaisin hänet huonolla puvullani, laihoilla kasvoillani, joita en edes ollut pessyt pariin päivään, ehkäpä hän vielä huomaisi, ettei minulla ollut liivejä…
"Ooh, ei", vastasin siis, "eihän siellä ole mitään nähtävää." Ja mieleeni juolahti muutamia onnellisia asioita, joita heti ryhdyin käyttämään, pari mitätöntä sanaa, jätteitä tyhjentyneistä aivoistani: mitäpä sellaiselta pieneltä eläinnäyttelyitä saattoi odottaakaan? Muuten minusta ei ollut mielenkiintoista katsella häkkiin teljettyjä eläimiä. Nuo eläimet tietävät, että niitä katsellaan, ne tuntevat nuo sadat uteliaat silmät ja joutuvat niiden vaikutuksen alaisiksi. Ei, jospa saisin erästää eläimiä, jotka eivät tietäisi, että niitä katsellaan, arkoja olentoja, jotka puuhailevat piilopaikoissaan, lepäilevät uinuvin, vihrein silmin, nuoleskelevat kynsiään ja ajattelevat. Mitä?