Seuraavana päivänä satoi vielä enemmän lunta, raskasta, vedensekaista lunta, suuria märkiä höytäleitä, jotka putosivat alas ja muuttuivat sohjuksi. Ilma oli raaka ja jäätävä.
Olin herännyt jokseenkin myöhään, pää merkillisen pökertyneenä illan mielenliikutusten jälkeen, sydän päihtyneenä kauniista kohtauksesta. Hurmauksessani olin lepäillyt hetkisen valveilla ja ajatellut Ylajalia rinnallani; levittänyt käsivarteni, syleillyt itseäni ja saanut uudelleen kupillisen maitoa sekä heti sen jälkeen pihvin, enkä enää ollut nälissäni; hermoni vain olivat jälleen kovin kiihtyneet.
Läksin pukumyymälöihin. Pälkähti päähäni, että ehkäpä saisin käytetyt liivit halvalla hinnalla, jotkin, jotka voisin pitää nutun alla, yhdentekevää minkälaiset. Nousin portaita ylös myymälään ja sain käsiini liivit, joita aloin tarkastella. Siinä hommaillessani kulki muuan tuttava ohi, hän nyökkäsi ja huusi minulle, minä jätin liivit ja menin alas hänen luokseen. Hän oli teknikko ja oli menossa konttoriin.
"Tulkaas mukaan ottamaan lasi olutta", sanoi hän. "Mutta tulkaa pian, minulla ei ole paljon aikaa… Mikä se nainen oli, jonka kanssa kävelitte eilen illalla?"
"Kuulkaahan", mustasukkaisena yksistään hänen ajatukselleen, "jospa se olikin rakastettuni?"
"Peijakas sentään!" sanoi hän.
"Niin, se päätettiin eilen illalla."
Olinpa nolannut hänet, hän uskoi minua empimättä. Ajoin hänet valheita täyteen, päästäkseni hänestä jälleen vapaaksi, me saimme oluemme, joimme ja läksimme.
"Huomenta sitten!" "Kuulkaas", sanoi hän äkkiä, "olen teille velkaa muutamia kruunuja, ja ikävää etten ole maksanut niitä takaisin aikoja sitten. Mutta nyt saatte ne ensi tilassa."
"Kiitos vain", vastasin. Mutta minä tiesin, ettei hän koskaan maksaisi minulle takaisin niitä kruunuja.