Olut nousi, ikävä kyllä, heti päähäni, tulin hyvin kuumaksi. Muisto illan seikkailuista otti minut valtoihinsa, saattoi minut melkein hämmennyksiin. Entäpä, jos hän ei tulisikaan tiistaina! Jospa hän alkaisi mietiskellä asiaa tarkemmin, ryhtyisi epäilemään!… Epäilemään mitä?… Ajatukseni vilkastuivat ja alkoivat askarrella siinä rahajutussa. Pelästyin, ankara kauhu itseäni kohtaan valtasi minut. Varkaus palautui mieleeni kaikkine! yksityiskohtineen, näin pikku puodin, tiskin, laihan käteni rahoja ottaessani, ja minä kuvittelin, miten poliisi menettelisi tullessaan minua vangitsemaan. Raudat käsiin ja jalkoihin, ei, ainoastaan käsiin, ehkäpä vain yhteen käteen, aitaus, päivystäjän pöytäkirja, hänen kynänsä rapina, ehkäpä hän otti uuden kynän tämän asian johdosta, hänen katseensa, hänen vaarallinen katseensa: No, herra Tangen? Koppi, ikuinen pimeys…
Hm. Puin ankarasti nyrkkiäni rohkaistakseni itseäni, astelin yhä nopeammin ja tulin Suurtorille. Siellä istahdin.
Ei mitään lapsellisuuksia! Kuinka herrannimessä voitaisiin todistaa, että olin varastanut? Sitä paitsi ei puotipoika uskaltaisi nostaa melua, vaikkapa hän jonakin päivänä sattuisi muistamaan, miten kaikki oli tapahtunut, olihan hänelle paikkansa kyllin rakas. Ei mitään melua, ei mitään kohtauksia, jos saisi luvan pyytää!
Mutta nuo rahat painoivat kuitenkin synnillisesti taskussani eivätkä suoneet minulle rauhaa. Ryhdyin tutkistelemaan itseäni ja pääsin selville, että olin ollut onnellisempi ennen, silloin kun kuljin ja kärsin aivan rehellisenä. Ja Ylajali! Enkö ollut painanut häntäkin alas synnillisillä käsilläni! Herrajumala! Herra, minun Jumalani! Ylajali!
Tunsin olevani aika pöhnässä, hypähdin äkkiä pystyyn ja menin suoraa päätä elefanttiapteekin luona olevan pullamuijan luo. Voisin vielä kohoutua huonosta maineesta, se ei olisi lainkaan myöhäistä, minä näyttäisin maailmalle, että kykenisin sellaiseen! Matkalla sain rahat valmiiksi, pidin jokaista äyriä kädessäni, kumarruin muijan pöydän yli ikään kuin haluaisin ostaa jotakin ja iskin ilman muuta rahat hänen käteensä. En sanonut sanaakaan, poistuin heti.
Miten ihanalta tuntuikaan olla kunniallinen ihminen jälleen! Tyhjät taskuni eivät enää rasittaneet, minusta oli nautinto olla jälleen rahattomana. Kun oikein ajattelin, olivat nuo rahat itse asiassa tuottaneet minulle paljon salaista huolta, olin tosiaankin vavistuksella ajatellut niitä kerran toisensa jälkeen, en ollut mikään kivettynyt sielu, rehellinen luontoni oli noussut kapinaan tuota alhaista tekoa vastaan. Jumalan kiitos, minä olin noussut omassa tietoisuudessani. Tehkääpä kuten minä sanoin katsellessani vilisevää toria. Tehkääpä vain kuten minä! Minä olin ilahduttanut vanhaa, köyhää pullamuijaa, niin että kelpasi, hän oli aivan tyrmistynyt. Tänä iltana hänen lapsensa eivät menisi nälkäisinä sänkyyn… Minä reipastutin itseäni noilla ajatuksillani ja olin sitä mieltä, että olin menetellyt erinomaisesti. Jumalan kiitos, rahat olivat nyt poissa käsistäni.
Päihtyneenä ja hermostuneena astelin katua ja pöyhistelin. Ilo siitä, että voisin mennä puhtaana ja kunniallisena Ylajalia vastaan, sai minut kokonaan valtoihinsa, minulla ei ollut enää mitään tuskia, pääni oli kirkas ja selkeä, tuntui kuin se olisi ollut pelkkää valoa täynnä, tuo pää, joka lepäsi hartioillani. Sain halun tehdä koirankujeita, suorittaa hämmästyttäviä asioita, panna kaupungin ylösalaisin ja mekastaa. Koko Graendse-kadulla esiinnyin kuin hullu mies, korvissani hiukan suhisi, ja aivoissani oli humala täydessä vauhdissa. Rohkeuteni innostamana sain päähäni mennä ilmoittamaan ikäni eräälle kaupunginpalvelijalle, joka muuten ei ollut lausunut sanaakaan, ottaa häntä kädestä, katsoa tutkivasti häntä silmiin ja jättää hänet jälleen, ilman mitään selityksiä. Panin merkille vivahdukset ohikulkevien äänessä ja naurussa, katselin muutamia pikkulintuja, jotka hyppelivät edessäni kadulla, rupesin tarkastelemaan katukivien ilmeitä ja keksin kaikenlaisia merkkejä ja kummallisia kuvioita niissä. Tällä välin olin tullut Suurkäräjätorille.
Äkkiä pysähdyn tuijottamaan ajureihin. Ne astelevat jutellen siinä vaunujensa ympärillä, hevoset nuokkuvat päin ilkeätä säätä. Tulkaa! sanoin ja tuuppasin itseäni kyynärpäälläni. Menin nopeasti ensimmäisen ajurin luo ja nousin vaunuihin. Ullevoldin tie 37! huudahdin. Ja me läksimme ajamaan.
Matkalla alkoi ajuri vilkuilla taaksensa, kumartua ja tirkistää vaunuun, missä istuin kuomun alla. Oliko hän alkanut epäillä? Kaiketi minun kehno pukuni oli herättänyt hänen huomiotaan.
"Minun on tavattava eräs mies!" huudahdin hänelle ehtiäkseni ennen häntä, ja selitin hänelle vakuuttavasti, että minun ehdottomasti piti tavata tuo mies.