Pysähdymme n:o 37:n edustalla, minä hyppään alas vaunuista, juoksen portaita ylös, aivan kolmanteen kerrokseen, tartun kellonnauhaan ja tempaisen, kello kilahti kuusi, seitsemän kertaa sisäpuolella.
Palvelustyttö tulee avaamaan, panen merkille, että hänellä on kultaiset korvarenkaat ja mustat lastinkinapit harmaassa hameenvyötärössä. Hän katsoo kauhuissaan minuun.
Kysyn Kierulfia, Joakim Kierulfia, jos niin täytyi sanoa, viljakauppiasta…
Palvelustyttö pudistaa päätään.
"Ei täällä asu ketään Kierulfia", sanoo hän.
Hän tuijottaa minuun, tarttuu oveen, valmiina vetämään sen kiinni. Hän ei yrittänytkään hakea miestä, hän näytti tosiaankin tuntevan henkilön, jota kysyin, kun hän vain haluaisi ajatella uudelleen, tuo laiska otus. Minä suutuin, käänsin hänelle selkäni ja juoksin alas portaita jälleen.
"Hän ei ollut siellä!" huusin ajurille.
"Eikö hän ollut siellä?"
"Ei. Ajakaa Tomte-kadulle numeroon 11."
Olin ankaran suuttumuksen vallassa ja ilmaisin sitä hiukan ajurillekin, hän uskoi aivan varmasti, että elämä oli kysymyksessä, ja hän läksi empimättä ajamaan. Hän iski lujasti hevosta selkään.