Miten keveästi ja hauskasti nuo tapaamani ihmiset keinuttelivatkaan vaaleata päätään ja kieppuivat läpi elämän kuin olisivat olleet tanssisalissa! Surua en nähnyt ainoassakaan silmässä, en taakkaa kenenkään hartioilla, en pilvettynyttä ajatusta, en salaista vaivaa noissa iloisissa mielissä. Ja minä astelin aivan noiden ihmisten rinnalla, nuorena ja vasta miehistyneenä, ja minä olin jo unohtanut, millaiselta onni näytti! Haudoin itsekseni tuota ajatusta ja havaitsin, että minulle oli tapahtunut julma vääryys. Minkä vuoksi olivat nämä viimeiset kuukaudet olleet niin merkillisen ankarat minulle? Valoisa mielialani oli kaikonnut ja minulla oli mitä kummallisimpia kärsimyksiä joka taholla. En voinut istahtaa penkille yksikseni tai liikuttaa jalkaani minnekään päin ilman, että kimppuuni hyökkäsi pieniä ja merkityksettömiä sattumia, kiusallisia mitättömyyksiä, jotka tunkeutuivat kuvitteluihini ja hajottivat voimani kaikkiin ilmansuuntiin. Koira, joka juoksi ohitseni, keltainen ruusu jonkun herran napinlävessä saattoi panna ajatukseni väräjämään ja pitää minua vallassaan kauan aikaa. Mitä minulta puuttui? Oliko Herran sormi osoittanut minua? Mutta miksi juuri minua? Miksi ei yhtä hyvin jotakin miestä Etelä-Amerikassa, samasta syystä? Harkitessani tätä asiaa minusta tuntui yhä käsittämättömämmältä, miksi juuri minut oli asetettu Jumalan armollisen mielivallan kohteeksi. Outoa menettelyä lähteä juoksemaan ympäri koko maailmaa hakemaan minua, kun esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivaekspeditööri Hennechen olivat olemassa.
Astelin tätä asiaa mietiskellen enkä voinut vapautua siitä, keksin mitä painavimpia väitteitä tuota Herran valintaa vastaan, että hän antoi minun kärsiä kaikkien puolesta. Vieläpä löydettyäni itselleni penkin ja istuuduttuani sille tämä kysymys yhä askarrutti aivojani ja esti minua ajattelemasta muita asioita. Siitä toukokuun päivästä lähtien, jolloin vastoinkäymiseni olivat alkaneet, saatoin selvästi havaita väsymykseni vähitellen kasvavan, olin tullut ikään kuin liian voimattomaksi ohjaamaan ja johtamaan itseäni sinne minne halusin, parvi pieniä tuhoeläimiä oli tunkeutunut sisääni ja nakertanut minut ontoksi. Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut kokonaan? Nousin ylös ja astelin edestakaisin penkin edustalla.
Koko olemukseni oli tällä hetkellä äärimmäisen kärsimyksen vallassa, minulla oli käsivarsissanikin tuskia ja tuskin saatoin pitää niitä tavalliseen tapaan. Runsas viime aterianikin aiheutti minulle ilkeän olon, olin ylen kylläinen ja kiihtynyt ja astelin edestakaisin ylös katsomatta, ympärilläni liikkuvat ihmiset kulkivat ohitseni kuin varjot. Vihdoin anasti penkkini pari herraa, jotka sytyttivät sikarinsa ja juttelivat äänekkäästi, minä kiukustuin ja halusin puhutella heitä, mutta käännyin poispäin ja menin kokonaan toiselle puolelle puistoa, mistä löysin uuden penkin. Istahdin sille.
Jumala-ajatus alkoi jälleen vaivata minua. Mielestäni hän menetteli hyvin kelvottomasti asettumalla väliin joka kerta kun hain paikkaa, ja tuhoamalla kaiken, pyysinhän vain jokapäiväistä ruokaa. Olin selvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin yhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos päästä ja tehneet minut tyhjäksi. Pääni tuli keveäksi ja ikään kuin olemattomaksi, minä en tuntenut enää sen painoa hartioillani, ja minulla oli sellainen tunne kuin olisivat silmäni olleet liian avoinna katsellessani jotakin.
Istuin siinä penkillä tällaisia mietiskellen ja tulin yhä katkerammaksi Jumalaa kohtaan, kun hän näin jatkuvasti piinasi minua. Jos hänen tarkoituksensa oli vetää minua lähemmäksi itseään ja tehdä minut paremmaksi piinaamalla minua ja asettamalla vastoinkäymisen toisensa jälkeen eteeni, niin erehtyi hän hiukan, sen voin hänelle vakuuttaa. Ja minä katsoin ylös korkeuteen melkein itkien uhmasta ja sanoin hänelle tämän hiljaisessa mielessäni.
Lapsuusaikana oppimiani asioita johtui mieleeni, rytmikkäitä raamatunlauseita soi korvissani, ja minä puhelin aivan hiljaa itsekseni ja kallistin katkerasti päätäni. Miksi kantaisinkaan murhetta siitä mitä söisin, mitä joisin ja millä täyttäisin viheliäisen matosäkin, jota maalliseksi ruumiikseni nimitettiin! Eikö minun taivaallinen isäni ollut pitänyt minusta huolta kuten taivaan varpusista ja ollut minulle armollinen osoittamalla vähäistä palvelijaansa! Jumala oli pistänyt sormensa hermoverkkooni ja sopivasti, aivan helposti saattanut langat hiukan epäjärjestykseen. Ja Jumala oli vetänyt sormensa pois ja minun hermosäikeistäni oli jäänyt sormeen katkenneita osia ja hienoja juuria. Ja hänen sormensa, joka oli Jumalan sormi, oli jättänyt jälkeensä avonaisen kolon, ja hänen sormensa oli haavoittanut aivojani. Mutta kun Jumala oli koskettanut minua kätensä sormella, antoi hän minun olla, eikä koskettanut minua enää eikä antanut minulle mitään pahaa tapahtua. Mutta hän antoi minun kulkea rauhassa, ja hän antoi minun vaeltaa tuota ammottavaa aukkoa pitäen. Eikä minulle mitään pahaa aiheuttaisi Jumala, joka on Herra iankaikkisesta iankaikkiseen…
Tuuli tuo soiton katkelmia Studenterlundista kuuluviini, kello oli siis yli kahden. Otin paperini esille yrittääkseni kirjoittaa jotakin, samassa putosi taskusta parturilomakekirjani. Avasin sen ja laskin lehdet, niitä oli vielä kuusi. Jumalan kiitos! sanoin vaistomaisesti; voin vielä saada partani ajetuksi muutamien viikkojen aikana ja pysytellä sikäli siistin näköisenä! Ja minä tulin heti paremmalle tuulelle keksittyäni tämän pikku omaisuuden, suoristin liput huolellisesti ja kätkin kirjan taskuuni.
Mutta kirjoittaa en voinut. Parin rivin jälkeen en saanut enempää syntymään; ajatukseni olivat muualla enkä voinut pakottautua määrätietoiseen ponnistukseen. Kaikki asiat vaikuttivat minuun saattaen minut hajamieliseksi, kaikki mitä näin antoi minulle uusia vaikutelmia. Kärpäsiä ja pieniä hyttysiä laskeutui paperilleni häiriten minua; puhalsin niitä kohti ajaakseni ne pois, puhalsin yhä kovemmin mutta tuloksetta. Nuo pikku otukset asettuivat takaperin, tekeytyivät painaviksi ja taistelivat vastaan niin että niiden hoikat jalat taipuivat. Niitä on mahdoton saada siirtymään paikaltaan. Ne löytävät jonkin, mihin tarrautuvat kiinni, painavat kantanivelensä jotakin pilkkua tai paperissa olevaa rosoa vasten ja seisovat järkkymättömän hiljaa niin kauan kunnes itse katsovat hyväksi lähteä tiehensä.
Nuo pikku hirviöt pitivät kauan aikaa mielenkiintoani vireillä, panin jalkani ristiin ja tarkastelin niitä hyvän aikaa. Äkkiä kuulin pari kaikuvaa klarinetin säveltä Studenterlundista ja ne antoivat ajatuksilleni uuden sysäyksen. Harmistuneena, etten voinut saada artikkeliani kokoon, pistin paperit taskuun ja nojauduin taapäin penkillä. Sillä hetkellä oli pääni niin selkeä, että voin ajatella mitä hienoimpia ajatuksia, väsymättä. Levätessäni tässä asennossa ja silmäillessäni rintaani ja jalkojani kiintyy huomioni nytkähtävään liikkeeseen, jonka jalkani tekee joka kerta, kun suoni tykähtää. Kohottaudun puoliksi ja katselen jalkojani ja sillä hetkellä koen haaveellisen ja oudon tunnelman, jollaista en koskaan ennen ollut tuntenut; se antoi hienon, kummallisen nykäyksen hermoilleni, kuin olisivat kylmät valoliekit kulkeneet niiden läpi. Luodessani silmäyksen kenkiini minusta tuntui kuin olisin tavannut hyvän tuttavan tai saanut itsestäni irtireväistyn osan takaisin; tuo tunne värähdyttää minua sisintäni myöten, kyynelet tulevat silmiini, ja kenkäni tekevät saman vaikutuksen kuin vastaani saapuva hiljainen, suhiseva sävel. Heikkoutta! lausun ääneen itsekseni, ja minä puristin käteni nyrkiksi ja sanoin: heikkoutta! Pilkkasin itseäni noiden naurettavien tunnelmien takia nauttien samalla täysin tietoisesti; juttelin hyvin ankarasti ja järkevästi ja puristin silmäni rajusti kiinni saadakseni pois kyynelet. Ikään kuin en olisi nähnyt kenkiäni koskaan ennen minä ryhdyin tutkimaan niiden ulkonäköä, niiden ilmeitä liikuttaessani jalkaani, niiden muotoa ja kulunutta yläosaa, ja minä huomaan, että niiden rypyt ja valkoiset ompelukset antavat niille ilmettä, ulkomuotoa. Noihin kenkiin oli siirtynyt jotain omasta olemuksestani, ne vaikuttivat minuun kuin henki, kuin henkivä osa itsestäni…
Istuin kuvitelmiin vaipuneena pitkän aikaa, ehkäpä kokonaisen tunnin. Pieni, vanha mies tuli ja anasti toisen pään penkistäni; istahtaessaan hän huokasi syvään ja lausui: