Sen takaisin saaminen sujui vaivattomasti. Mies toi itse minulle liivit ja pyysi samalla tarkastamaan kaikki taskut; löysin pari lainauslippuakin, jotka otin itselleni ja kiitin tuota ystävällistä miestä hänen suopeudestaan. Minua miellytti tuo mies yhä enemmän, samalla kun ponnistelin tehdäkseni häneen miellyttävän vaikutuksen. Astuin askelen ovea kohti ja palasin jälleen tiskin luo, kuin olisin unohtanut jotakin, tarkoituksenani oli antaa hänelle selitys, ja minä aloin hyräillä herättääkseni hänen huomiotaan. Sitten otin lyijykynän käteeni ja pidin sitä korkealla.
Minun ei juolahtaisi mieleenikään, sanoin, lähteä juoksemaan minkälaisen lyijykynän takia tahansa, mutta tämän suhteen oli asianlaita toisin, sillä oli oma syynsä. Sanalla sanoen oli tämä lyijykynän pätkä, niin vähäiseltä kuin se näyttikin, tehnyt minusta sen, mikä olin, niin sanoakseni asettanut minut paikalleni elämässä…
Enempää en sanonut. Mies tuli aivan tiskin luo.
"Vai niin?" virkkoi hän ja katseli minua uteliaasti.
Tällä lyijykynällä, jatkoin kylmäverisesti, olin kirjoittanut kolmiosaisen filosofisen tutkielman mielteestä. Eikö hän ollut kuullut siitä puhuttavan?
Ja miehestä tuntui siltä kuin hän olisi kuullut nimen.
Niin, vakuutin, se oli juuri minun kirjoittamani! Joten hänen ei pitäisi lainkaan ihmetellä, että halusin tuon pienen lyijykynän pätkän takaisin, se oli kovin arvokas minulle, se oli melkein kuin pieni ihminen. Muuten olin hänelle syvästi kiitollinen hänen hyväntahtoisuudestaan, ja olin muistava häntä sen johdosta, minä pysyisin sanoissani, sellainen mies minä olin, ja hän ansaitsi sen. Hyvästi.
Menin ovea kohti niin ryhdikkäänä kuin voisin hankkia miehelle korkean aseman palolaitoksessa. Tuo kelpo panttilainaaja kumarsi minulle kaksi kertaa pois mennessäni, ja minä käännyin vielä kerran ympäri ja sanoin hyvästi.
Portaissa tapasin vaimon, jolla oli kapsäkki kädessä. Hän siirtyi pelokkaasti syrjään, antaakseen minulle tietä, ja minä pistin vaistomaisesti käteni taskuun antaakseni hänelle jotakin. Kun en löytänyt mitään, tulin noloksi ja menin allapäin hänen ohitsensa. Hetkisen kuluttua kuulin hänenkin kolkuttavan panttilaitoksen ovelle, siellä oli teräslankaristikko ovessa, ja minä tunsin heti sen kilisevän äänen, kun ihmisen sormet sitä koskettivat.
Aurinko oli etelässä, kello oli kahdentoista tienoilla. Kaupunki alkoi päästä jalkeille, kävelyaika lähestyi, ja tervehtiviä ja hymyileviä ihmisiä liikuskeli Karl Johanin kadulla. Puristin kyynärpäät kuvettani vasten, tekeydyin pieneksi ja pääsin huomaamatta muutamien tuttavien ohi, jotka olivat vallanneet erään kulmauksen yliopiston luona katsellakseen ohikulkevia. Astelin linnanmäkeä ylös ja vaivuin ajatuksiini.