Ilkeyteni kasvoi, ja minä kuljin naisen jäljestä. Olin tällä hetkellä täysin selvillä, että tein hullutuksia voimatta sille mitään, kiihtynyt tilani jatkui herättäen minussa mitä mielettömimpiä päähänpistoja, joita noudatin jatkuvasti. Ei auttanut, vaikka kuinka olisin sanonut itselleni, että käyttäydyin moukkamaisesti, vääntelin naamaani mitä typerimpiin irvistyksiin naisen selän takana, ja rykäisin raivokkaasti muutamia kertoja kulkiessani hänen ohitsensa. Astelin sitten aivan hiljaa eteenpäin, aina muutamia askelia edellä, tunsin hänen katseensa selässäni ja vaistomaisesti kumarruin häpeästä, että olin kiusannut häntä. Vähitellen minussa syntyi kummallinen ajatus, että olin kaukana, toisilla seuduilla, minulla oli puoliksi epämääräinen tunne, että siinä kiveyksellä kulkija en ollutkaan minä.
Muutaman minuutin kuluttua nainen on saapunut kirjakaupan luo, minä olen jo pysähtynyt ensimmäisen ikkunan eteen, ja kun hän kulkee ohitseni, astun esiin ja toistan:
"Pudotatte kirjanne, neiti."
"Minkä kirjan?" sanoo hän hädissään. "Voitko käsittää, mistä kirjasta hän puhuu?"
Ja hän pysähtyy. Hänen hämilleen joutumisensa tuottaa minulle julmaa huvia, tuo neuvottomuus hänen silmissään ihastuttaa minua. Hänen ajatuksensa ei jaksa käsittää pientä kiihtynyttä puhutteluani, hänellä ei ole lainkaan kirjaa mukana, ei lehteäkään mistään kirjasta, ja kuitenkin hän hakee taskuistaan, katselee katua takanaan, rasittaa pieniä herkkiä aivojaan äärimmilleen, päästäkseen selville, mistä kirjasta minä oikeastaan puhun. Hänen kasvojensa väri vaihtelee, milloin niissä on mikin ilme, ja hän hengittää aivan kuuluvasti, yksinpä hänen takkinsa napitkin näyttävät tuijottavan minuun kuin rivi säikähtyneitä silmiä.
"Älä välitä hänestä", sanoo hänen seuralaisensa ja vetää häntä käsivarresta, "hänhän on humalassa, etkö näe, että mies on humalassa!"
Niin vieras kuin tällä hetkellä olinkin itselleni, niin täydellisesti merkillisten, näkymättömien vaikutusten uhrina, ei minulta kuitenkaan mikään ympärilläni päässyt huomaamatta. Suuri ruskea koira juoksi yli kadun Studenterlundia kohti ja alas Tivoliin, sillä oli hyvin kapea uushopeinen kaulanauha. Ylempänä kadun varrella avattiin jokin kolmannen kerroksen ikkuna, ja palvelustyttö kurkottautui hihat ylöskäärittyinä puhdistamaan ruutuja ulkopuolelta. Mikään ei jäänyt minulta huomaamatta, järkeni oli kirkas ja tarkkaavainen, kaikki asiat virtasivat minuun loistavan selvinä, ikään kuin voimakas valo olisi äkkiä ympäröinyt minut. Edessäni kulkevilla naisilla oli molemmilla siniset linnunsiivet hatussa ja skotlantilainen silkkinauha kaulassa. Minussa heräsi ajatus, että he olivat sisaruksia.
He läksivät kävelemään ja pysähtyivät Cislerin musiikkikaupan luona jutellen keskenään. Minä pysähdyin myös. Sitten he tulivat molemmat takaisin, kulkivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, sivuuttivat minut jälleen, kääntyivät Universitet-kadun kulmasta menemään St. Olavin toria kohti. Kuljin koko ajan heidän jäljessään niin lähellä kuin uskalsin. He kääntyivät kerran ja loivat minuun puoliksi pelokkaan, puoliksi uteliaan katseen, eivätkä heidän kasvonsa kielineet närkästymisestä. Tuo kärsivällisyys, millä he suhtautuivat kiusantekooni, teki minut hyvin häveliääksi, ja minä loin silmäni alas. En tahtonut enää kauemmin kiusata heitä, halusin vain sulasta kiitollisuudesta seurata heitä katseellani siksi kunnes he menisivät sisälle jonnekin ja jäisivät sinne.
Numero 2:n, suuren viisikerroksisen talon edustalla he kääntyivät vielä kerran, minkä jälkeen he menivät sisälle. Nojasin suihkukaivon luona olevaan kaasulyhtyyn ja kuuntelin heidän askeliaan portaissa, ne häipyivät kolmanteen kerrokseen. — Astun esille lyhdyn luota ja katson ylös taloon. Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Uutimet siellä ylhäällä liikkuvat, hetkisen kuluttua avataan ikkuna, pää pistää sieltä ulos, ja kaksi tutkivaa silmää on suunnattuina minua kohti. Ylajali! lausuin puoliääneen ja tunsin punastuvani. Miksikä hän ei huutanut apua? Miksei hän viskannut kukka-astiaa päähäni tai lähettänyt jotakuta alas ajamaan minua pois? Seisomme liikkumattomina katsellen toisiamme silmiin, sitä kestää minuutin ajan, ajatuksia sinkoilee ikkunan ja kadun välillä, eikä sanaakaan lausuta. Hän kääntyy, se hätkäyttää minua, antaa sielulleni hienon sysäyksen, näen olkapään, joka kääntyy, selän, joka häviää sisälle. Tuo verkkaisa poistuminen ikkunasta, sävy tuossa olkapään liikkeessä oli kuin nyökkäys minulle, vereni tajusi tuon hienon tervehdyksen, ja samalla tunsin itseni merkillisen iloiseksi. Sitten läksin astelemaan katua alas.
En uskaltanut katsoa taakseni enkä tietänyt, oliko hän jälleen tullut ikkunaan; mitä enemmän tätä kysymystä harkitsin, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi tulin. Varmaankin hän tällä hetkellä seurasi kaikkia liikkeitäni, eikä ollut suinkaan mieluista tietää, että sillä tavoin takaapäin tarkasteltiin. Suoristausin niin hyvin kuin voin ja astelin eteenpäin, jalkani alkoivat nytkähdellä, käyntini muuttui epävarmaksi koettaessani sitä tahallani kaunistaa. Näyttääkseni rauhalliselta ja välinpitämättömältä heiluttelin turhanpäiväisesti käsivarsiani, syljeskelin kadulle ja nostin nenäni pystyyn, mutta mikään ei auttanut. Tunsin alituisesti takaa-ajavat silmät niskassani, ja kylmiä väreitä kulki ruumiissani. Vihdoin pelastauduin eräälle sivukadulle, mistä suuntasin kulkuni Pilestraedelle hakemaan lyijykynääni.