"Pala juustoa ja ranskanleipää!" sanoin ja heitin puolen kruunua tiskille.
"Juustoa ja leipää koko rahalla?" kysyi eukko ivallisesti katsomatta minuun.
"Koko viidelläkymmenellä äyrillä, niin", vastasin rauhallisesti.
Sain tavarani, sanoin hyvin kohteliaasti hyvää huomenta tuolle vanhalle, lihavalle eukolle ja aloin kiivetä linnanmäkeä ylös puistoon. Löysin sopivan penkin ja rupesin ahneesti syödä hotkimaan. Se teki hyvää; en ollut isoon aikaan saanut niin runsasta ateriaa, ja vähitellen minut valtasi samanlainen kylläinen rauhallisuus jommoista ihminen tuntee pitkän itkun jälkeen. Rohkeuteni kasvoi rajusti; mielestäni ei ollut enää kyllin siinä että laatisin kirjoitelman niin yksinkertaisesta asiasta kuin tulevaisuuden rikoksista, joita sitä paitsi kuka hyvänsä voisi kuvitella, melkeinpä lukea historiasta; tunsin kykeneväni suurempaan ponnistukseen, voittamaan vastukset, ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kolmiosaista filosofista tutkielmaa mielteestä. Tietysti tahtoisin nujertaa perusteellisesti muutamia Kantin sofismeista… Aikoessani ottaa kirjoitusneuvoni esiin huomasin, ettei minulla enää ollutkaan lyijykynää; olin unohtanut sen panttilainaajan liikkeeseen, lyijykynäni oli liivintaskussa.
Herrajumala miten kaikki minun asiani pyrkivät menemään päin mäntyä! Kirosin muutamia kertoja, nousin penkiltä ja astelin edestakaisin käytävillä. Oli hyvin hiljaista kaikkialla; kaukana, kuningattaren huvimajan luona työnneskeli pari lapsenpiikaa vaunujaan, muuten ei näkynyt ainoatakaan ihmistä missään. Olin hyvin harmistunut ja astelin kuin raivohullu penkkini edustalla. Merkillisen hullusti menivätkin nyt kaikki asiat! Kolmiosaisen artikkelin pitäisi jäädä syntymättä tuon mitättömän seikan vuoksi, ettei minulla ollut kymmenen äyriä maksavan lyijykynän pätkää taskussani! Jospa menisin Pilestraedelle noutamaan lyijykynäni? Jäisihän vielä sittenkin aikaa, ennen kuin kävelijöitä alkaisi tulla puistoon. Paljonhan riippuikin tuosta filosofisesta mielletutkielmasta, ehkäpä monien ihmisten onni, kukapa sen tietää. Sanoin itsekseni, että siitä tulisi olemaan suurta apua monille nuorille ihmisille. Oikein ajatellen en tahtoisi hyökätäkään Kantin kimppuun; voisinhan välttää sen, minun tarvitsisi tehdä vain aivan huomaamaton kaarros joutuessani kysymykseen ajasta ja paikasta; mutta Renania en puolustaisi, tuota vanhaa pitäjän pappia… Joka tapauksessa oli kysymys niin ja niin monta palstaa pitkästä artikkelista; maksamaton vuokra, emännän pitkä katse aamusella, kun tapasin hänet portaissa, vaivasi minua koko päivän ja ilmestyi esiin iloisina hetkinänikin, kun minulla muuten ei ollut synkkiä ajatuksia. Tästä täytyi tehdä loppu. Poistuin nopeasti puistosta hakemaan lyijykynääni panttilainaajalta.
Tullessani linnanmäkeä alas saavutin kaksi naista, joiden ohi menin. Kulkiessani heidän sivuitsensa satuin koskettamaan toisen hihaa, katsahdin häneen, hänellä oli täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot. Äkkiä hän punastuu ja tulee ihmeellisen kauniiksi, en tiedä miksi, ehkä jostakin ohimennen kuulemastaan sanasta, ehkä vain hiljaisesta omasta ajatuksestaan. Vai kenties siksi, että minä kosketin hänen hihaansa? Korkea povi aaltoilee kiivaasti muutamia kertoja, ja hän puristaa kädellään lujasti päivänvarjon kädensijaa. Mikä hänelle tuli?
Pysähdyin ja annoin hänen jälleen joutua edelleni, en voinut sillä hetkellä kulkea eteenpäin, tämä kaikki tuntui minusta niin merkilliseltä. Olin ärtyisellä tuulella, kiukuissani lyijykynäjutun vuoksi ja hyvin kiihtynyt ruoasta, jonka olin nauttinut tyhjään vatsaan. Äkkiä saavat ajatukseni oikullisen päähänpiston vuoksi merkillisen suunnan, tunnen kummallista halua pelottaa tuota naista, seurata häntä ja tehdä hänelle kiusaa tavalla tai toisella. Saavutan hänet jälleen ja menen hänen ohitsensa, käännyn äkkiä ympäri ja katson häntä suoraan kasvoihin tarkastellakseni häntä. Seison siinä katsellen häntä silmiin ja keksin samalla nimen, jota en koskaan ollut kuullut, nimen, jolla on sointuva, hermostunut kaiku: Ylajali. Kun hän on tullut aivan lähelleni, suoristaudun ja sanon tungettelevasta:
"Pudotatte kirjanne, neiti."
Saatoin kuulla, miten sydämeni jyskytti kuuluvasti tätä sanoessani.
"Kirjani?" kysyy hän seuralaiseltaan. Ja hän astelee edelleen.