Sammaltelin enkä ottanut seteliä heti: tämä oli häpeällistä minun puoleltani… se oli myös liian paljon…
"Kiiruhtakaa nyt!" sanoo hän ja vilkaisee kelloonsa. "Olen odottanut junaa, mutta tuollahan se tuleekin."
Otin rahat, olin aivan lamautunut ilosta enkä saanut enää sanaakaan suustani, en edes kiittänyt.
"Eihän siitä kannata olla hämillään", sanoo "komendööri" vihdoin, "tiedänhän, että voitte kirjoittaa sen edestä."
Sitten hän läksi.
Kun hän oli kulkenut muutaman askelen, muistankin äkkiä, että en ollut kiittänyt "komendööriä" tästä avusta. Koetin saavuttaa hänet, mutta en voinut päästä tarpeeksi nopeasti liikkeelle, jalkani tekivät tenän, ja olin yhtä mittaa kompastua nenälleni. Hän eteni yhä kauemmaksi. Luovuin yrityksestä, ajattelin huutaa häntä, mutta en uskaltanut, ja kun vihdoin kuitenkin rohkaisin itseni ja huusin, kerran, kahdesti, oli hän jo kaukana, ääneni oli tullut liian heikoksi.
Jäin seisomaan siihen käytävälle ja katselemaan hänen jälkeensä, minä itkin aivan hiljaa. Enpä ole koskaan moista nähnyt! sanoin itsekseni, hän antoi minulle kymmenen kruunua. Menin takaisin ja asetuin siihen, missä hän oli seisonut, ja toistin kaikki hänen liikkeensä. Ja minä pidin seteliä kyyneleisten silmieni edessä, katselin sitä molemmilta puolilta ja aloin sadatella — sadatella tyhjään ilmaan, että se, mitä pidin kädessäni, oli täysin oikea raha, se oli kymmenen kruunun seteli.
Hetkistä myöhemmin — ehkäpä hyvinkin pitkän ajan kuluttua, sillä oli jo aivan hiljaista kaikkialla — minä merkillistä kyllä seisoin Tomte-kadun 11:n ulkopuolella. Kun olin siinä seisonut ja koonnut hetkisen ajatuksiani ja kummastellut sitä, menin sisään portista toisen kerran, suoraa päätä sinne, missä oli Täysihoitoa ja Huoneita Matkustajille. Siellä pyysin yösijaa ja sain heti vuoteen.
* * * * *
Tiistai.