Tulen huolimattoman julkeaksi, otanpa askelen syrjäänkin seinän viereltä, kiinnittääkseni hänen huomiotaan. Enkä minä tee sitä herättääkseni hänen sääliään vaan pilkatakseni itseäni, asettuakseni häpeäpaaluun, olisin voinut heittäytyä kadulle pitkäkseni ja pyytää "komendööriä" kulkemaan ylitseni, astumaan kasvoilleni. En sano edes hyvää iltaa.
"Komendööri" aavisti kenties, että minun laitani oli jotenkin hullusti, hän hiljensi hiukan kulkuaan, minä sanon, pysäyttääkseni hänet:
"Minun olisi pitänyt tuoda teille jotakin, mutta siitä ei ole kuitenkaan tullut mitään."
"Niinkö?" vastaa hän. "Teillä ei ole se valmiina?"
"Ei, en ole saanut sitä valmiiksi."
Mutta nyt saa "komendöörin" ystävällisyys vedet silmiini, ja minä koetan yskiä vimmatusti, teristääkseni itseäni. "Komendööri" sipaisee kerran nenäänsä, hän seisoo ja katselee minua.
"Eikö teillä sitten ole, millä elää?"
"Ei", vastasin minä, "eihän minulla sitäkään ole. En ole tänäänkään syönyt, mutta…"
"Jumala varjelkoon, eihän se käy laatuun, että te saatte kuolla nälkään, mies!" sanoo hän. Ja samassa hän pistää käden taskuunsa.
Nyt herää häpeäntunne minussa, minä vetäydyn jälleen seinän viereen ja tartun siihen, minä seison siinä ja näen "komendöörin" kaivelevan kukkaroaan, mutta minä en virka mitään. Ja hän ojentaa minulle kymmenen kruunua. Hän ei siekaile sen enempää, hän antaa minulle yksinkertaisesti kymmenen kruunua. Samalla hän toistaa, ettei käynyt laatuun, että minä saisin kuolla nälkään.