Mutta nyt olin jo unohtanut Nunnan, ja kysyin mieheltä, miten pitkältä mahtoi olla Holmestrandiin, laskettuna vanhoissa maantieteellisissä peninkulmissa.
"Holmestrandiin? Luulenpa…"
"Tai Vaeblungnaesiin?"
"Kuinka minä nyt sanoisinkaan: luulen, että Holmestrandiin…"
"Ooh, kuulkaas, tulipa mieleeni", keskeytin hänet jälleen, "etteköhän olisi niin hyvä ja antaisi minulle hiukan tupakkaa, vain pikkuruisen palasen!"
Minä sain tupakkaa, kiitin miestä hyvin lämpimästi ja läksin menemään. Tupakkaa en ryhtynyt lainkaan käyttämään, pistin sen heti taskuuni. Mies katseli edelleen minuun, ehkäpä olin herättänyt hänessä jonkinlaisia epäluuloja, siinä kulkiessani tuo epäilevä katse seurasi minua ja minusta tuntui kuin olisi tuo ihminen ajanut minua takaa. Käännyn ympäri ja menen jälleen hänen luokseen, katson häneen ja sanon:
"Saumaaja."
Ainoastaan tuon sanan: saumaaja. En enempää. Katson hyvin tuimasti häneen, sanoessani sitä, minusta tuntui, että tuijotin vallan hirmuisesti häneen, kuin olisin katsonut häntä koko ruumiillani enkä vain silmilläni. Ja minä seison siinä hetkisen, lausuttuani tuon sanan. Sitten hoippuilen rautatietorille jälleen. Mies ei päästänyt ainoatakaan ääntä, hän vain seurasi minua silmillään.
Saumaaja? Pysähdyin äkkiä. Niin, enkö minä tajunnutkin sitä jo heti: olin tavannut ontujan ennenkin. Ylhäällä Graendse-kadulla, eräänä kirkkaana aamuna, olin pantannut liivini. Minusta tuntui kuin olisi iäisyys siitä kulunut.
Seisoessani sitä mietiskelemässä — minä seison nojaten erääseen talon seinään torin ja Havne-kadun kulmassa — hätkähdän äkkiä ja koetan laahustaa tieheni. Kun se ei onnistu, tuijotan teristyneenä suoraan eteenpäin ja puren pään kaikelta hävyltä, mikään ei siinä auttanut, — minä seison "komendöörin" kanssa vastakkain.