Se ei maistunut miltään, tuore veren haju lähti luusta, ja minun täytyi aivan heti ryhtyä oksentamaan. Yritin uudelleen; jos vain voisin pitää sen sisälläni, tekisi se kyllä vaikutuksensa, oli vain saatava pysymään se sisällä. Mutta oksensin jälleen. Minä suutuin, iskin hampaani kiivaasti lihaan, kiskoin irti pienen palan ja nielin sen väkisin. Sekään ei auttanut, heti kun pienet lihapalat olivat lämminneet vatsassa, ne tulivat ylös. Puin hurjistuneena nyrkkiäni, purskahdin avuttomaan itkuun ja jyrsin kuin hullu, itkin niin että luu kastui kyynelistä, itkin kuin sydän pakahtuisi ja oksensin taas. Ja minä kirosin kovalla äänellä kaikki maailman vallat helvettiin. Hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä lähellä, ei valoa, ei melua. Olen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, läähätän raskaasti ja äänekkäästi ja itken hammasta kiristäen aina kun minun täytyy oksentaa ulos nuo lihapalat, jotka ehkä saattaisivat tyynnyttää hiukan nälkääni. Kun se ei auta lainkaan, yritänpä kuinka monta kertaa hyvänsä, sinkoan viimein luun vasten porttia, mitä hurjimman vihan vallassa, raivostuksen yllyttämänä, huudan ja uhkailen ankarasti taivasta kohti, ärjyn Jumalan nimeä käheästi ja kouristan sormeni kuin kynsiksi… Sanon sinulle, sinä taivaan pyhä Baali, ettet ole olemassa, mutta jos olisit, kiroaisin sinua niin, että taivaasi vapisisi helvetin tulesta. Sanon sinulle, minä olen tarjonnut sinulle palvelustani ja sinä olet sen evännyt, sanon sinulle, olet työntänyt minut pois, ja minä käännän sinulle ainiaaksi selkäni, koska et tuntenut etsikkoaikaasi. Sanon sinulle, tiedän kuolevani, ja sittenkin sinua pilkkaan, sinä taivaan Jumala ja Apis, aivan kuoleman kynnyksellä. Sinä olet käyttänyt väkivaltaa minua vastaan etkä tiedä, että minä en koskaan taivu vastoinkäymisessä. Eikö sinun olisi pitänyt tietää sitä? Eikö sydämeni ole paljastunut sinulle unessa? Sanon sinulle, koko elämäni, jokainen veripisarani riemuitsee saadessaan pilkata sinun armoasi. Tästä hetkestä lähtien minä luovun kaikista sinun töistäsi ja koko sinun olemuksestasi, minä kiroan ajatustanikin, jos se jälleen sinua ajattelee, ja raastan huuleni irti, jos ne jälleen nimesi mainitsevat. Minä sanon sinulle, jos olet olemassa, viimeisen sanani elämässä ja kuolemassa, sanon sinulle hyvästi iäksi ja ainiaaksi ja vaikenen ja käännän sinulle selkäni ja menen matkoihini…
Hiljaista.
Vapisen kiihtymyksestä ja väsymyksestä, seison siinä samalla paikalla, vielä kuiskaillen kirouksia ja haukkumasanoja, nyyhkytellen ankaran itkun perästä, kokoon lyyhistyneenä ja velttona mielettömän vihanpurkauksen jälkeen. Seison siinä ehkä tunnin verran nyyhkien ja kuiskaillen ja pitäen kiinni portista. Kuulen sitten ääniä, parin miehen keskustelua, jotka astelevat Smedgangea pitkin. Poistun portilta, kuljeskelen seinävieriä ja saavun jälleen valaistuille kaduille. Hoippuessani Youngsbakkea alas alkavat aivoni äkkiä toimia merkilliseen suuntaan. Pälkähtää päähäni, että kurjat hökkelit torin alareunassa, rihkamamyymälät ja vanhojen vaatteiden myyntikojut oikeastaan olivat koko tienoon häväistyksenä. Ne turmelivat koko torin ulkonäön ja tahrasivat kaupunkia, hyi sentään, alas rottelot! Ja siinä kulkiessani johduin ajattelemaan, mitä maanmittauslaitokseni talon siirtäminen tänne tulisi maksamaan, tuon kauniin rakennuksen, joka aina oli miellyttänyt minua niin paljon joka kerta kun olin sen ohi kulkenut. Sellaista siirtämistä ei ehkä voitaisi ryhtyä suorittamaan alle 70 000—72 000 kruunun — sievä summa, täytyy sanoa, kauniit taskurahat, he-he, aluksi, mitä? Ja minä nyökkäsin tyhjällä päälläni ja myönsin, että se oli kaunis taskuraha, jolla voisi alkaa. Koko ruumiini hytkähteli vielä ja silloin tällöin tuli vielä syvä nyyhkytys itkun jälkeen.
Minulla oli sellainen tunne, että ruumiissani ei ollut enää paljon eloa jäljellä, että minä oikeastaan lauloin viimeistä virttäni. Se olikin minusta jokseenkin samantekevää, se ei liikuttanut minua vähääkään, päinvastoin pyrin alemmas kaupungille, alas silloille, yhä kauemmaksi asunnostani. Olisinpa kyllä hyvinkin voinut laskeutua suorastaan kadulle kuolemaan. Kärsimykset tekivät minut yhä tunteettomammaksi, murskaantuneessa jalassani jyskytti veri ankarasti, minusta tuntui kuin olisi kipu kohonnut koko sääreen, eikä sekään tehnyt erikoisen kipeää. Olin kestänyt pahempiakin tuskia.
Tulin sitten rautatiesillalle. Siellä ei ollut liikettä eikä hälinää, vain siellä täällä joku ihminen, joku hamppari tai merimies, joka käveli kädet housuntaskuissa. Huomioni kiintyi erääseen ontuvaan mieheen, joka katsoa murjotti minuun, kun sivuutimme toisemme. Pysäytin hänet vaistomaisesti, nostin hiukan lakkiani ja kysyin, tiesikö hän, oliko "Nunna" jo matkustanut. Ja sitten en voinut olla napsauttamatta yhden ainoan kerran sormiani aivan miehen nenän edessä ja sanomatta: hittovieköön, Nunna, niin! Nunna, jonka olin jo aivan unohtanut! Ajatus siitä oli kuitenkin uinunut tiedottomasti mielessäni, olin sitä kantanut, itse siitä mitään tietämättä.
Niin, peijakas, Nunna oli matkustanut.
Eikö hän voinut sanoa, minne se oli lähtenyt?
Mies mietiskelee hiukan, seisoo pitemmällä jalallaan ja pitää lyhyttä ilmassa, lyhyt vavahtelee hiukan.
"En", sanoo hän. "Tiedättekö, mitä se oli täällä lastaamassa?"
"En", vastasin minä.