Äkkiä kajahtaa huuto, kylmä, terävä varoitus. Kuulen tämän huudon, kuulen sen vallan hyvin ja heittäydyn hermostuneesti syrjään, astun askelen niin nopeasti kuin huonoilta jaloiltani saatoin. Hirvittävän suuret leipävankkurit kulkevat ohitseni ja pyörä sipaisee nuttuani; jos olisin ollut hiukan pikaisempi, olisin päässyt vahingoittumatta. Olisinhan ehkä voinut olla hiukan pikaisempi, vain hiukkasen nopeampi, jos olisin ponnistautunut; sille ei mitään voinut, toiseen jalkaani koski, pari varvastani oli murskaantunut, tuntui kuin ne olisivat kiertyneet yhteen kengässä.
Leivänajaja pidättää hevosia kaikin voimin, käännähtää vankkureilla ja kysyy kauhuissaan, miten kävi. Niin, olisi voinut käydä paljon hullummin… ehkä se ei ollut niin vaarallista… en luule minkään murskaantuneen… Oo, ei mitään…
Laahustin penkille niin nopeasti kuin voin, nuo monet ihmiset, jotka pysähtyivät katsoa töllöttämään minuun, olivat tehneet minut noloksi. Oikeastaan se ei ollut mikään kuolinisku, se oli käynyt verrattain onnellisesti, kun nyt kerran onnettomuuden piti tapahtua. Pahinta oli, että kenkäni oli painautunut rikki, pohja oli irtautunut naulauksesta. Nostin jalkaani ja huomasin verta repeämässä. No, tahallaan ei sitä ollut tehty kummallakaan puolella, miehen tarkoituksena ei ollut pahentaa asiaani, hän näytti hyvin murheelliselta. Ehkäpä, jos olisin pyytänyt häneltä pienen leivän kuormasta, sen olisin myös saanut. Hän olisi varmaankin ilolla antanut sen minulle. Jumala ilahuttakoon häntä vastalahjalla siellä, missä on!…
Minulla oli kova nälkä, enkä tiennyt, miten olisin tyydyttänyt hirvittävää ruokahaluani. Vääntelehdin sinne tänne penkillä ja painoin rintani aivan polviani vasten, olin melkein poissa suunniltani. Pimeän tultua laahustin raatihuoneen luo — Jumala tietää, miten sinne pääsin — ja kävin istumaan pilariaidan reunalle. Revin taskun irti nutustani ja ryhdyin sitä pureksimaan, muuten ilman mitään tarkoitusta, synkkänä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin, kuitenkaan näkemättä mitään. Kuulin muutamien pikkulasten leikkivän ympärilläni ja tajusin vaistomaisesti, kun joku kävelijä kulki ohi, muuta en huomannut.
Sitten yhtäkkiä pälkähtää päähäni lähteä johonkin alapuolella olevaan myymälään saamaan palasen raakaa lihaa. Nousen ja menen aidan yli, myymäläkaton toiseen päähän ja astun alas. Kun olin tullut melkein lihamyymälään, huusin ylöspäin porrasaukkoa kohti ja kieltelin tulemasta ikään kuin olisin puhunut koiralle, ja käännyin rohkeasti ensimmäisen teurastajan puoleeni minkä tapasin.
"Ah, olkaa niin hyvä ja antakaa yksi luu koiralleni!" lausuin. "Vain yksi luu, siinä ei tarvitse olla mitään lihaa, se vain tarvitsee suuhunsa jotain kannettavaa."
Sain luun, mainion pikku luun, missä oli vielä hiukan lihaakin ja pistin sen nuttuni sisälle. Kiitin miestä niin sydämellisesti, että hän katsahti hämmästyneesti minuun.
"Kylläpä vaan", mumisin, "teitte sangen kiltisti."
Ja minä menin ulos. Sydämeni jyskytti ankarasti.
Pujahdin Smedgangelle, niin pitkälle kuin pääsin ja pysähdyin erään ränstyneen takapihaportin eteen. Ei näkynyt valoa miltään suunnalta, oli siunatun pimeää ympärilläni, ryhdyin jyrsimään luuta.