Laskeuduin vuoteelle märissä pukimissani, minulla oli epäselvä ajatus, että ehkäpä kuolisin yöllä, ja käytin viimeiset voimani järjestääkseni hiukan vuodettani, jotta aamulla näyttäisi siistimmältä ympärilläni. Panin käteni ristiin ja valitsin asentoni.

Sitten äkkiä muistan Ylajalin. Että olinkin unohtanut hänet koko iltana. Ja sieluuni tunkeutuu jälleen aivan heikosti valoa, pieni auringon säde, joka lämmittää minua suloisesti. Tuleepa enemmänkin aurinkoa, lempeää, hienoa silkkivaloa, joka hivelee minua niin huumaavan ihanasti. Ja aurinko tulee yhä voimakkaammaksi, polttaa ohimoitani, kuumentaa raskaasti ja hohtavasti lopen laihtuneita aivojani. Ja vihdoin leimahtaa silmieni edessä hullu säderovio, kuin olisi tulessa taivas ja maa, tulta kaikki ihmiset ja eläimet, tulta vuoret, tulta perkeleet, helvetti, erämaa, koko maailma tulessa, suitsuava viimeinen päivä käsissä.

Sitten en nähnyt enkä kuullut enää mitään…

* * * * *

Heräsin seuraavana päivänä kauttaaltaan hiessä, koko ruumis kosteana, hyvin kosteana. Alussa minulla ei ollut selvää tietoisuutta, mitä minulle oli tapahtunut, katselin! kummastellen ympärilleni, keksin olentoni kokonaan muuttuneeksi, tuskin tunsin enää itseäni. Tunnustelin! käsivarsiani ja jalkojani, hämmästelin, että ikkuna oli sillä seinällä eikä vastakkaisella, ja hevosten askelet! pihalta kuuluivat kuin minun yläpuoleltani. Oloni tuntui jokseenkin painostavalta.

Tukkani hapsotti kosteana ja kylmänä otsallani, kohottausin kyynärpäilleni ja katsahdin tyynylle: kosteita hiuksia oli siinäkin, pieninä tupsuina. Jalkani olivat puutuneet kengissä yöllä, mutta niihin ei koskenut, en vain voinut varpaita kovin paljon liikuttaa, ne olivat niin jäykistyneet.

Päivän kallistuessa iltaan ja hiukan alettua hämärtää nousin sängystä ja rupesin puuhailemaan huoneessani. Yrittelin eteenpäin pienin, varovin askelin, koetin pysyä tasapainossa ja säästin niin paljon kuin suinkin jalkojani. En tuntenut suuresti kärsimystä, enkä itkenyt, ylipäänsä en ollut surullinen, päinvastoin olin hyvin tyytyväinen, mieleeni ei edes juolahtanut, että asiat saattaisivat olla toisinkin.

Sitten läksin ulos.

Ainoa, mikä minua hiukan vaivasi, oli kuitenkin nälkä, vaikka ruoka tuottikin minulle tuskaa. Aloin tuntea hitonmoista ruokahalua, sisäisesti kalvavaa ruoan himoa, joka tuli yhä pahemmaksi. Se kalvoi säälimättä rintaani, se suoritti siellä hiljaista, kummallista työtä. Siellä oli kuin parikymmentä pienenpientä, hienoa eläintä, jotka panivat päänsä kallelleen ja nakersivat hiukan, olivat hetkisen aivan hiljaa, alkoivat taas, kaivautuivat sisään ääntä pitämättä ja kiiruhtamatta ja jättivät jälkeensä tyhjiä kanavia kaikkialla missä liikkuivat…

En ollut sairas mutta voimaton ja aloin hikoilla. Aikomukseni oli mennä Suurtorille hiukan levähtämään, mutta matka oli pitkä ja rasittava, vihdoin viimein olin sentään melkein perillä, seisoin torin ja Tornikadun kulmassa. Hiki valui silmiini, kostutti silmälasini ja sokaisi näköni, ja olin juuri pysähtynyt kuivatakseni itseäni hiukan. En huomannut, missä seisoin, en sitä ajatellut, melu ympärilläni oli hirvittävä.