"Olin saattamassa äitiä erään perheen luo, äiti on poissa kotoa tänä iltana."
"Vai niin!" sanoin.
Nyt olimme vaistomaisesti alkaneet kävellä. Muuan poliisi seisoo kadun kulmauksessa ja katselee meitä.
"Mutta minnekä me oikeastaan menemme?" sanoo hän ja pysähtyy.
"Sinne, minne tahdotte, vain sinne, minne tahdotte."
"Uh, niin, mutta on niin ikävä määrätä sitä itse."
Äänettömyys.
Lausun sitten, vain sanoakseni jotakin: "Huomaan, että teidän ikkunanne ovat pimeät."
"Niin, kyllä!" vastaa hän vilkkaasti. "Palvelustyttö on saanut vapaaillan. Joten olen siis aivan yksin kotona."
Seisomme siinä molemmat katsellen numero 2:n ikkunoihin, ikään kuin kumpikaan meistä ei olisi nähnyt niitä ennen.