"Emmekö sitten voi mennä teille?" sanon. "Minä istun aivan oven luona koko ajan, jos vain tahdotte…"
Mutta nyt minä värisin liikutuksesta ja kaduin, että olin ollut liian julkea. Entä jos hän suuttuisi ja menisi pois luotani? Entä jos en koskaan enää saisi häntä nähdä? Oh, miten kehnosti olin ajatellut! Odotin epätoivoisena vastausta.
"Ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona", sanoo hän. Hän puhelee melkein hellästi ja sanoo juuri nuo sanat: ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona.
Läksimme ylös.
Käytävässä, missä oli pimeää, hän otti minua kädestä ja johti eteenpäin. Minun ei ollenkaan tarvinnut olla niin hiljaa, sanoi hän, voisin aivan hyvin puhua. Ja me tulimme sisälle. Kynttilää sytyttäessään — hän ei sytyttänyt lamppua, vaan kynttilän — sytyttäessään tätä kynttilää hän lausui hiukan naurahtaen:
"Mutta nyt ette saa katsoa minuun. Uh, minua niin hävettää! Mutta minä en koskaan tee sitä enää."
"Mitä ette tee enää koskaan?"
"Minä en koskaan… uh, ei, Jumala minua varjelkoon… minä en enää koskaan suutele teitä."
"Ettekö tosiaan?" sanoin minä ja me nauroimme molemmat. Ojensin käteni häntä kohden ja hän livahti syrjään, pujahti pois, pöydän toiselle puolelle. Seisoimme katsellen toisiamme hetkisen, kynttilä oli välillämme.
"Koettakaas saada minut kiinni!" sanoi hän.