Ja kovasti nauraen koetin saada hänet kiinni. Juostessaan ympäri hän irrotti harson ja otti hatun päästään, hänen veitikkamaiset silmänsä olivat edelleen minuun suunnattuina ja vartioivat kaikkia liikkeitäni. Tein uuden hyökkäyksen, kompastuin mattoon ja kaaduin, kipeä jalkani ei tahtonut enää pitää minua pystyssä. Nousin jaloilleni hyvin nolona.
"Jumalani, miten punaiseksi te tulitte!" sanoi hän! "Niin, te olittekin hirvittävän kömpelö."
"Niin olinkin!" vastasin.
Ja me aloimme uudelleen juosta ympäri.
"Näyttää kuin te ontuisitte?"
"Niin, minä onnun ehkä hiukan, vain hiukkasen muuten."
"Viime kerralla teillä oli kipeä sormi, nyt teillä on kipeä jalka, kauheaa, miten paljon kipuja teillä on."
"Niinpä niin. — Jouduin yliajetuksi jokin päivä sitten."
"Yliajetuksi? Pöhnässä jälleen? Mutta Jumala varjelkoon, miten te elättekään, nuori mies!" Hän uhkasi etusormellaan ja tekeytyi vakavaksi. "No istutaan sitten!" sanoi hän. "Ei, ei sinne oven luo, te olette liian kaino, tänne peremmäs, te siinä ja minä tässä, kas niin!… Uh, miten ikävää onkaan seurustella kainojen ihmisten kanssa! Itse täytyy sanoa ja tehdä kaikki, mihinkään ei saa apua. Nyt voisitte esimerkiksi kyllä pitää kätenne tuolini selkämyksellä, te voisitte kyllä keksiä itsekin paljon. Sillä jos minä sanon jotakin sellaista, niin olette tyrmistyneen näköinen, aivan kuin ette oikein uskoisi, mitä sanottiin. Niin, se on tosiaankin totta, olen nähnyt sen monta kertaa, samoin teette nytkin. Mutta älkää suinkaan uskotelko minulle, että aina olette niin kaino. Olittepa rohkea sinäkin päivänä, kun olitte pöhnässä ja seurasitte minua kotiin saakka ja kiusasitte minua henkevyyksillänne… pudotatte kirjanne, neiti, aivan varmasti pudotatte kirjanne, neiti! Ha-ha-haa! Hyi, te menettelitte tosiaankin huonosti!"
Istuin masentuneena ja katselin häntä. Sydämeni jyskytti ankarasti, veri syöksähteli lämpimänä suonissani. Mikä ihmeellinen nautinto!