"Miksi ette sano mitään?"
"Mutta olettepa te suloinen!" sanoin minä. "Minä istun vain tässä ja ihastun teihin sydämestäni… sille en voi mitään… olette merkillisin ihminen, mitä… Välistä säteilevät silmänne niin, etten koskaan ole moista nähnyt, ne ovat kuin kukkaset… Mitä? Ei, ei, ehkäpä ei sentään kuin kukkaset, vaan… Minä olen aivan rakastunut teihin, ja se on niin turhaa… Herrajumala, tietysti siitä ei ole minulle mitään hyötyä… Mikä teidän nimenne on? Nyt teidän täytyy tosiaankin sanoa minulle, mikä teidän nimenne…
"Entäs, mikä teidän nimenne? Jumalani, nyt olin sen jälleen vähällä unohtaa! Ajattelin koko eilisen päivän, että kysyisin teiltä. Niin oikeastaan ei koko eilistä päivää, mutta…"
"Tiedättekö, miksi olen teitä nimittänyt? Olen nimittänyt teitä
Ylajaliksi. Mitä pidätte siitä? Sellainen sointuva ääni…"
"Ylajali?"
"Niin."
"Onko se vierasta kieltä?"
"Hm. Ei, ei se sitäkään ole."
"Niin, eihän se hullumpi ole…"
Pitkien neuvottelujen jälkeen sanoimme toisillemme nimemme. Hän istahti aivan viereeni sohvalle ja työnsi tuolin pois jalallaan. Ja aloimme jutella jälleen.