"Olette ajanut partannekin tänä iltana", sanoi hän. "Kokonaisuudessanne olette hiukan siistimmän näköinen kuin viime kerralla, mutta vain hiukkasen, älkää nyt vain luulko… Ei, viime kerralla te olitte tosiaankin huolimattoman näköinen. Sormessanne oli sitä paitsi ruma riepu. Ja sellaisena te tahdoitte välttämättä lähteä jonnekin juomaan viiniä kanssani: ei, kiitoksia!"
"Te siis kurjan ulkonäköni takia ette halunnut lähteä mukaani silloin?" sanoin minä.
"Ei", vastasi hän ja loi silmänsä alas. "Ei, Jumalan tähden, sitä se ei ollut! En sitä silloin edes ajatellutkaan."
"Kuulkaas", sanoin minä, "te olette kai siinä luulossa, että minä voin pukeutua ja elää aivan kuinka tahdon, mitä? Mutta sitäpä juuri en voi, minä olen hyvin, hyvin köyhä."
Hän katsoi minuun.
"Oletteko todellakin?" sanoi hän.
"Olenpa niinkin, ikävä kyllä."
Äänettömyys.
"Niin, herrajumala, sitä minäkin olen", sanoi hän keikauttaen reippaasti päätään.
Hänen jokainen sanansa huumasi minua, sattui sydämeeni kuin viinipisarat. Hän hurmasi minua tavalla asettaa päänsä hiukan kallelleen kuunnellessaan, kun sanoin jotakin. Ja minä tunsin hänen hengityksensä aivan kasvoillani.