"Niin, mutta antakaa minun ensin suudella rintojanne."
"Oletteko hullu? No, kertokaa nyt!"
"Ei, rakkaani, antakaa minulle ensin lupa siihen!"
"Hm. Ei, ei sitä ennen… Sitten ehkä… Tahdon kuulla, minkälainen ihminen te olette… Ooh, varmasti se on aivan hirvittävää!"
Minua kiusasi sekin, että hän saattoi uskoa pahinta minusta, pelkäsin työntäväni hänet kokonaan pois, enkä minä kestänyt sitä epäluuloa, mikä hänellä oli minun elämästäni. Tahdoin puhdistautua hänen silmissään, tekeytyä arvoa ansaitsevaksi, osoittaa hänelle, että hän istui melkein enkelimäisen henkilön rinnalla. Herrajumala, minähän saatoin sormillani laskea lankeemukseni tähän päivään saakka.
Minä kerroin, kerroin kaikki tyynni, ja kerroin yksinomaan tosiasioita. En tehnyt mitään pahemmaksi kuin se oli, tarkoitukseni ei ollut herättää sääliä hänessä: sanoin myöskin, että olin varastanut viisi kruunua eräänä iltana.
Hän istui kuunnellen suu auki, kalpeana, pelokkaana, kirkkaat silmät aivan levottomina. Tahdoin hyvittää asiat jälleen, karkottaa surullisen vaikutuksen, minkä olin tehnyt ja teristäysin:
"Sehän on ohi nyt!" sanoin; "mistään sellaisesta ei enää voi olla puhetta, nyt olen pelastettu…"
Mutta hän oli hyvin pidättyvä. "Jumala minua varjelkoon!" sanoi hän ainoastaan ja vaikeni. Hän toisti sen uudelleen lyhyiden väliaikojen kuluttua ja vaikeni joka kerta jälleen. "Jumala minua varjelkoon!"
Aloin leikitellä, kutittelin häntä kupeesta, nostin hänet syliini. Hän oli napittanut hameensa jälleen kiinni: tämä kiukutti minua niukan, suorastaan loukkasi! Minkä vuoksi hänen piti napittaa hameensa? Olinko hänen silmissään arvottomampi nyt kuin jos itse olisin aiheuttanut tukkani lähtemisen? Olisiko hän pitänyt enemmän minusta, jos olisin tekeytynyt hummailijaksi?… Ei mitään lörpötyksiä. Oli vain kysymyksessä käydä suoraan asiaan! Ja jos vain tulisi käydä suoraan asiaan, niin kautta…