"Vai niin", sanoin minä, "ettekö Te tosiaan tahdo maksua veneestä ja tervapöntöstä ja tervasudista…?"
"En, luutnantti hyvä", vastasi hän, "mitä Te ajattelettekaan!" ja hän katsoi vihaten minuun.
Kolmeen viikkoon en nähnyt Edvardaa. Ei, näin kerran, tapasin hänet ryytipuodissa, minne olin mennyt ostamaan leipää, hän seisoi tiskin takana ja selaili kangaspakkoja. Paitsi häntä oli vain nuo kaksi kauppapalvelijaa puodissa.
Minä tervehdin äänekkäästi ja hän katsahti puuhistaan, mutta ei vastannut. Päähäni pälähti, etten tahtoisi pyytää leipää hänen kuullessaan, käännyin kauppapalvelijain puoleen ja pyysin haulia ja ruutia. Niitä mitattaessa tarkastelin Edvardaa.
Harmaa, liian ahdas puku, jonka napinlävet olivat risaiset; matala rinta nousi ja laski rajusti. Miten hän oli kasvanut viime kesänä! Otsansa aatoksia aprikoiva, nuo merkillisesti kaartuvat kulmakarvat olivat kuin kaksi arvoitusta hänen kasvoissaan, liikkeensä näyttivät kypsyneemmiltä. Minä katselin hänen käsiään, hänen pitkien, hienojen sormiensa lumo kiihdytti minua kovin ja minä aloin vavista. Hän selaili yhä kangaspakkoja.
Minä siinä toivoin, että Aesopus hypähtäisi tiskin taa, hänen luokseen, ja tuntisi hänet, silloin minä kutsuisin sen heti takaisin ja pyytelisin anteeksi; mitähän hän vastaisi?
"Olkaa hyvä", sanoo kauppapalvelija.
Minä maksoin, otin pakettini ja hyvästelin. Hän katsoi jälleen puuhistaan, mutta ei vastannut nytkään. Hyvä! ajattelin minä; hän on kai jo paroonin morsian. Ja minä läksin ilman leipää.
Ulkona vilkaisin puodin akkunaan. Kukaan ei minua katsellut.