Mutta hän kulkee vaieten ohitse. Syys, talvi olivat häneen osuneet, hänen aistimensa nukkuivat.
Jo oli aurinko mennyt mereen.
XXXVI.
Ja minä pukeuduin ensi kertaa univormuuni ja menin alas Sirilundiin. Sydämeni jyskytti kovin. Mieleeni muistui menneet päivät ensimäisestä alkaen, jolloin Edvarda juoksi luokseni ja syleili minua kaikkien nähden; nyt oli hän heitellyt minua sinne tänne monen kuukauden ajan ja saanut tukkani harmentumaan. Oma vikaniko? Niin, tähteni oli johtanut minut harhaan. Minä ajattelin: Miten hän ilkkuu, jos heittäydyn hänen helmoihinsa ja ilmaisen hänelle sydämeni salaisuuden tänään! Hän pyytää minua istumaan ja käskee tuomaan viiniä, ja juuri kun hän nostaa lasin huulilleen kilistääkseen kanssani, sanoo hän: herra luutnantti, kiitän Teitä niistä hetkistä, jotka olemme yhdessä viettäneet, minä en koskaan unohda niitä! Mutta kun minä silloin tulen iloiseksi ja saan toivon hivenen, teeskentelee hän juovansa, mutta paneekin pisaraa maistamatta lasin pöydälle takaisin. Eikä hän tahdo salata minulta että hän vain teeskentelee, hän päinvastoin tahtoo että sen huomaan. Sellainen hän on.
Hyvä, nyt pian viimeinen hetki lyö!
Ja astellessani mäkeä alas, ajattelin minä vielä: Univormuni tehoo häneen, siinä on kihängit uudet ja kauniit, sapeli kilisee lattiaa vasten. Hermostunut riemu porahteli läpi luitteni ja minä kuiskutin itsekseni: Ken tietää, miten vielä käy! Keikautin päätäni pystyyn ja huiskautin kämmentä. Ei nöyrästi enää, kunnialla eletään! Sama kävi miten kävi, en lähentelisi enää. Anteeksi, etten kosi, jalo neito…
Herra Mack tapasi minut tanhualla, yhä ontelosilmäisempänä, harmaampana.
"Matkustatte? Vai niin, jaha. Niin, ei lie Teilläkään ollut liioin hauskaa viime aikoina; vai? Majanne paloi." Ja herra Mack hymyili.
Tuntui yhtäkkiä kuin olisi maailman älykkäin mies eteeni ilmestynyt.
"Astukaa sisään, herra luutnantti, Edvarda on siellä. Niin, jääkää hyvästi, jääkää hyvästi. Tapaamme kai vielä laiturilla, kun laiva lähtee." Hän meni pää kumarassa, mietiskellen, vihellellen.