No, mistäs minä tiesin, oliko päälliköllä monta vaimoa ja oliko kylässä hotellia, siksi en virkannut mitään; mutta Glahn hymyili ja mielestäni oli hänen hymynsä kaunis.
Muuten minä unohdin mainita, ettei häntä suinkaan saata sanoa ihan virheettömäksi mieheksi, vaikka hän oli pulskannäköinen; hän kertoi itse, että hänen vasemmassa jalassaan oli vanha laukauksen haava ja että tätä haavaa vaivasi aina ilmanmuutoksilla kova luuvalo.
II.
Viikon päästä olimme saaneet asunnon siinä suuressa majassa, jota sanottiin hotelliksi, tuon vanhan englantilaisen halfbreedin luona. Mokomakin hotelli! Seinät olivat savesta ja puun pahaisista, puun olivat läpeensä nakerrelleet valkeat muurahaiset, joita vilisi kaikkialla. Minä asuin tuvan sivuhuoneessa, siinä oli raitin puolella vihreä akkuna, kaikkiaan yksi ruutupahainen, joka ei ollut varsin kirkas, ja Glahn oli valinnut itselleen erään surkean pienen hökkelin minun huoneeni yläpuolella, ylisillä, mistä hänelläkin oli lasiruutu raitille päin, mutta mikä oli paljon pimeämpi ja kehnompi asua kuin minun. Päivä paistaa hautoi hänen huoneensa olkikattoa, jonka vuoksi siellä oli melkein sietämätön helle öin päivin, eikä hänen ylisilleen ollut edes portaita, vaan ainoastaan nelikapulaiset tikapuun pahaiset. No minkäs minä sille mahdoin? Annoin Glahnin valita, minä sanoin:
"Täällä on kaksi huonetta, toinen alaalla, toinen yläällä, ota minkä tahdot!"
Ja Glahn katseli huoneita ja otti sen ylimmäisen, ehkä tahtoen antaa minulle paremman; mutta olinhan minä myös kiitollinen hänelle siitä? En ole velassa hänelle.
Pahimman helteen vallitessa me emme huolineet metsästellä, vaan oleksimme levollisesti majalla; sillä helle olikin ihan hirvittävä. Nukuimme yöllä huppu lavitsojen ympärillä hyönteisten takia; mutta monen monituisesti lensi sokea nahkalepakko äänettömästi ja päätä pahkaa verkkoihimme ja repi niihin reikiä; näin kävi usein Glahnille, hänen kun täytyi pitää kattoluukkua aina auki helteen vuoksi, mutta minulle harvoin. Päivällä lojuimme majan edustalla tupakoiden ja katsellen elämää naapurimajoissa. Alkuasukkaat olivat ruskeita ja paksuhuulisia ihmisiä, kaikilla heillä oli renkaat korvissa ja silmät kalseat, ruskeat; he olivat melkein alastomia, vain pumpulivaatekaista tai lehtiviilekkeitä lanteilla, ja naisilla oli sitäpaitse lyhyt pumpulihame verhonaan. Lapset olivat ilkosen alasti yötä päivää, niillä oli hyvin isot, pullottavat mahat, jotka kiilsivät öljystä.
"Naiset on liian lihavia", sanoi Glahn.
Ja minunkin mielestäni naiset olivat liian lihavia, ja ehkäpä ei sitä ensin ajatellutkaan Glahn, vaan juuri minä; mutta minä en kiistele tuosta kunniasta hänen kanssaan, vaan suon sen kernaasti hänelle. Muuten eivät kaikki naiset olleet rumia, vaikka heidän kasvonsa olivat lihavat ja pöhöttyneet; minä tapasin kylässä tytön, nuoren puoli-tamulittaren, jolla oli pitkä tukka ja lumivalkeat hampaat, hän oli kaunein kaikista. Minä satuin tapaamaan hänet eräänä iltana riissivainion pientarella, hän makasi mahallaan tuuheassa ruohikossa ja sätkytteli jalkojaan. Hän osasi puhua kanssani ja me juttelimmekin keskenämme niin kauan kuin minua halutti, oli aamuyö lopuillaan kun erosimme, ja silloin ei hän lähtenyt heti kotiin, vaan tahtoi sanoa olleensa muka naapurikylässä yötä. Glahn istuskeli sinä iltana keskellä kylää jonkin majan edustalla, kahden tytön kanssa, jotka olivat hyvin nuoria, ehkä paraiksi kymmenvuotiaita; niiden kanssa hän siinä istui liehitellen ja juoden riissiolutta, sellainen hänestä oli hauskaa.
Parin päivän päästä me läksimme metsälle. Kulimme teeistutusten, riissivainioiden ja ruohikoiden kautta, etenimme kylästä ja seurasimme virran suuntaa, tulimme metsään, jossa kasvoi kummallisia, outoja puita, bambua, mangoa, tamarinttiä, teak- ja suolapuita, öljy- ja kumikasveja, ties Jumala mitä kaikkia, me emme kumpikaan paljon ymmärtäneet mitä ne oli. Mutta virrassa ei ollut paljon vettä, ja se oli yhtä vähävetinen aina sadeaikaan saakka. Me ammuimme villiä kyyhkysiä ja kanoja ja näimme kaksi pantteria myöhemmin iltapäivällä; papukaijakin lenteli päämme päällitse. Glahn ampui hirvittävän tarkasti, ei koskaan päin honkia; mutta hänen kiväärinsähän olikin parempi kuin minun, minä ammuin myöskin hirvittävän tarkkaan monta kertaa. Minä en siitä koskaan pöyhkeillyt, mutta Glahn sanoi usein: tuota pistän minä perään, tuota napautan päähän; näin hän sanoi ennenkuin liipasi ja kun lintu putosi, niin eikös ollut osannut perään tai päähän. Kun me näimme ne kaksi pantteria, tahtoi Glahn välttämättä täräyttää niitä haulikollaan, mutta minä sain hänet siitä houkutelluksi, sillä alkoi pimetä eikä meillä ollut jälellä kuin pari patruunaa. Tästä hän taas pöyhkeili, hän ei muka pelkäisi ampua panttereja hauleilla.