I.
Glahnin suku tiedustelkoon miten kauan tahansa lehdissä kadonnutta luutnantti Tuomas Glahnia; mutta hän ei koskaan palaa, sillä hän on kuollut, ja minä tiedän senkin, miten hän kuoli.
Kun minun viimein on se sanottava, niin en myöskään ihmettele, että hänen sukunsa niin sitkeästi jatkaa tiedusteluitaan; sillä Tuomas Glahn oli monessa suhteessa tavaton, jopa rakastettavakin mies. Minä myönnän sen ollakseni oikeuden mukainen, vaikkapa Glahn vielä on sieluni vihamies ja hänen muistonsa kiihdyttää vihaani. Hän oli pulskannäköinen, varsin nuorekas ja viehko. Kun hän katsoi kuumin eläimen katsein, niin tunsi hänen mahtinsa, yksin minäkin sen tunsin. Muudan nainen kuului sanoneen kerran: Kun hän katsoo minuun, menen minä ihan huumeeseen; on kuten hän koskisi minuun.
Mutta Tuomas Glahnilla oli vikansa enkä minä aio niitä salata koska, minä vihaan häntä. Hän saattoi, kun sille päälle sattui, loruta kuin lapsi, niin sävyisä hän oli, ja ehkäpä häneen juuri sentähden naiset niin hurmautuivat, Jumala ties. Hän lörpötteli naisten kanssa ja naureskeli heidän tyhjänpäiväiselle pälpätykselleen, siksi hän viehätti heidän mieltään. Hän sanoi kerran eräästä lihavan tanakasta kaupunkilaisesta, että tämä oli kuin olisi hänellä läskiä housuissa, ja tuolle pilalleen hän itse nauroi, vaikka minä hänen sijassaan olisin sitä hävennyt. Kerran sittemmin, kun me jo olimme osuneet asumaan yhteen, ilmaisi hän loruiluhalunsa ihan julkisesti: meidän emäntä tuli aamulla huoneeseeni ja kysyi, mitä minä haluaisin suurukseksi, ja minä tulin kiireessä sanoneeksi munan ja lapan leipää. Tuomas Glahn sattui istumaan huoneessani — hän asui ylisillä minun huoneeni kohdalla, aivan katon rajassa — ja alkoi lapsellisesti naureskella ja ilvehtiä tuolle vähäpätöiselle erehdykselleni. Munan ja lapan leipää! hoki hän hokemistaan, kunnes katsoin häneen kummastuneena ja sain suunsa tukituksi.
Ehkäpä johtuu mieleeni muitakin naurettavia puolia hänestä ja kyllä minä kirjoitan silloin niistä enkä säästä häntä, koskapa hän on minun ainainen vihamieheni. Miksipä olisinkaan jalomielinen? Mutta minä myönnän, että hän lorusi ainoastaan ollessaan humalassa ja molemmilla äsken mainitsemillani kerroilla oli hän kovin humalassa. Mutta eiköhän jo humalassa olo sinään ole suuri vika?
Kun tutustuin häneen syksyllä 1859, oli hän kolmenkolmatta-vuotias mies, me olimme samanikäiset. Hänellä oli silloin täysparta ja hän käytti villaisia metsästyspaitoja, jotka olivat ihan liiallisen avokaulaisia ja kuitenkin piti hän usein ylimmäistä nappia auki. Hänen kaulansa oli mielestäni ensin harvinaisen kaunis, mutta hän teki minut pian verivihollisekseen ja minusta ei sitten hänen kaulansa ollut kauniimpi kuin omanikaan, vaikken minä omaani niin näytellytkään. Minä tutustuin häneen eräällä jokialuksella ja olin matkalla metsästelemään samoille seuduille kuin hänkin, ja me päätimme heti matkustaa kaksin sisämaahan härkävaunuilla, kun emme päässeet etemmäksi rautatiellä. Minä tahallani en mainitse sen paikan nimeä, minne matkustimme, etten johtaisi ketään jälille; mutta Glahnin suku voi huoletta heretä tiedustelemasta omaistaan; sillä hän kuoli siellä, jonne me matkustimme ja jonka paikan nimeä minä en sano.
Olin muuten kuullut puhuttavan Tuomas Glahnista jo ennenkuin häneen tutustuin, hänen nimensä ei ollut minulle outo. Olin kuullut, että hän oli ollut suhteissa erään nuoren, suurisukuisen norjalaisnaisen kanssa ja että hän oli jotenkin solvannut tuota naista, joka sitten rikkoi välit hänen kanssaan. Tämän oli hän nyt tuhmassa uhmassaan manannut kostavansa itselleen, ja nainen antoi hänen olla ja elellä miten tahtoi, se ei häneen kuulunut. Nyt vasta tuli Tuomas Glahnin nimi oikein kuuluksi, hän rupesi hurjistelemaan, joi, teki skandaalin toisensa jälkeen ja otti eron sotapalveluksesta. Kaikella tapaa sitä rukkasia kostetaan!
Kerrottiin myös toisella tavoin hänen suhteestaan tuohon nuoreen naiseen: hän ei muka ollut lainkaan sitä solvannut, vaan oli tytön suku hänet karkoittanut koiran kyydillä, missä myös tyttö itse oli ollut avuliaana sittenkuin eräs ruotsalainen kreivi, jonka nimeä en tahdo mainita, oli kosinut häntä. Mutta tähän kertomukseen minä luotan vähemmän, ja pidän tuota ensinmainittua todennäköisempänä, koskapa minä vihaan Tuomas Glahnia ja uskon hänestä mitä pahaa tahansa. Mutta oli miten oli, itse ei hän puhunut koskaan suhteestaan tuohon ylhäiseen naiseen enkä minäkään häneltä sitä kysellyt. Mitä se minuun kuului?
En muista, tokko me siinä jokialuksella istuessamme puhelimme muuta kuin tuosta pienestä kylästä, johon nyt olimme matkalle ja jossa kumpikaan meistä ei ollut ennen käynyt.
"Siellä kuuluu olevan jonkinlainen hotellikin mukamas", sanoi Glahn ja katsoi kartasta. "Jos hyvin käy, pääsemme asumaan sinne; emäntä on vanha englantilainen halfbreed, on tiedetty juoruta. Päällikkö asuu naapurikylässä, hänellä kuuluu olevan monta vaimoa, jotkut niistä ovat vain kymmenvuotiaita."