Jäätävä kauhu karmii selkäpiitäni, mieleni kylmenee. Kaksi linnun höyhentä! sanon itsekseni. No, entäs sitten! Mutta miksi kylmenen? Kas, tuolta akkunoistahan niin vietävästi vetää.
Ja minä sulen akkunat.
Tuossa on nyt kaksi linnun höyhentä, ajattelen minä, minusta tuntuu kuin minä ne tuntisin, ne muistuttavat mieleeni muuatta pikku pilaa Ruijan rannoilla, sellaista pikku vaihetta niin monien muiden lomassa; oli hauskaa nähdä noita kahta höyhentä jälleen. Ja minä olen yhtäkkiä näkevinäni kasvot ja kuulevinani äänen ja ääni sanoo: Olkaa hyvä, herra luutnantti, tässä ne ovat ne Teidän linnun höyhenenne!
Teidän linnun höyhenenne…
Cora, ole hiljaa, totteletkos, minä lyön hengiltä sinut, jos hievahdat! Ilma on lämmin, sietämätön helle; mitäs minä hulluttelin kun sulin akkunat! Auki akkunat taas, auki ovet kaikki, tänne, iloiset ihmiset, tulkaa luo! Hei, kaupunginlähetti, menepäs asialleni…
Ja päivä menee, mutta aika seisoo.
* * * * *
Tämän olen kirjoittanut vain huvikseni ja hauskutellen miten parhaiten voi. Ei painosta minua surut, minä vain kaipaan jonnekin, minne, en tiedä, mutta jonnekin kauas, ehkä Afrikaan, Indiaan; sillä minä olen metsien ja yksinäisyyden poika.
GLAHNIN KUOLEMA
Paperi vuodelta 1861