Kului viikko, me kävimme joka päivä metsällä ja ammuimme paljon riistaa. Eräänä aamuna, kun me juuri saavuimme metsään, tarttui Glahn käsivarteeni ja kuiskasi: Seis! Samassa hän nakkaa pyssyn siimalleen ja laukaisee. Nuori leopardi kaatui. Minä olisin myöskin voinut silloin ampua, mutta Glahn anasti sen kunnian ja ampui ensin. Miten se nyt taas tahtoo pöyhkeillä! ajattelin minä. Me tulemme kuolleen eläimen luo, se on kuollut kuin tukki, reikä vasemmassa kylessä ja kuula oli jäänyt selkään.
En pidä siitä, että minua tartutaan käsivarteen, sanoin siksi:
"Noin minäkin olisin voinut ampua."
Glahn katsoi minuun.
Lausuin jälleen:
"Te ette kai usko, että minä olisin voinut niin ampua?"
Glahn ei vastaa nytkään. Sensijaan rupee hän jälleen lapsettelemaan ja ampuu kuollutta leopardia uudelleen, nyt pään läpi. Minä katson kuin puusta pudonneena.
"Näes", selitteli hän, "minä en voi tyytyä siihen, että olen osannut leopardia kylkeen."
Viilsi liiaksi hänen turhamaisuuttaan se, että hän oli ampunut noin arkipäiväisesti, aina tahtoi hän olla etevin. Miten hän oli narrimainen! Mutta eihän se minuun kuulunut, en minä aikonut kieliä hänen tekoaan.
Ehtoolla kun me tulimme kylään tuoden tuota kuollutta leopardia, tuli paljon alkuasukkaita sitä katsomaan. Glahn sanoi muuten vain, että me olimme ampuneet sen aamulla eikä ollut siitä silloin sen enempää olevinaan. Maggiekin tuli siihen.