"Kuka tuon ampui?" kysyi hän.
Ja Glahn vastasi:
"Kai nähnet, kaksi haavaa, me ammuimme sen tänä aamuna mentyämme metsälle." Ja hän käänteli eläintä ja näytteli Maggielle noita kahta haavaa, sekä kylessä että päässä olevaa. "Tuosta meni minun kuulani", sanoi hän ja näytti haavaa kylessä, tahtoen, narri, antaa minulle kunnian päähän osaamisesta. Minä en viitsinyt häntä oikaista enkä oikaissutkaan. Glahn alkoi sitten kestitä alkuasukkaita riissioluella, juotti ketä tahansa.
"Te molemmat olette ampuneet sen", sanoi Maggie itsekseen ja katseli kuitenkin koko ajan vain Glahnia.
Vedin hänet syrjään ja sanoin:
"Miksi katselet koko ajan häntä? Enkö minäkin ole tässä lähellä?"
"Olet", vastasi hän. "Ja kuule: minä tulen tänä iltana."
Seuraavana päivänä sitten sai Glahn sen kirjeen. Hänelle tuli nimittäin kirje pikalähetin kautta jokiasemalta, ja se oli kierrellyt sadan kahdeksankymmenen peninkulman mutkan. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla, ja minä ajattelin, että se mahdollisesti oli hänen entiseltä ystävättäreltään, tuolta ylhäisellä naiselta. Glahn nauroi hermostuneesti luettuaan sen, ja antoi lähetille setelin lisäpalkkiota, kun tämä oli tuonut kirjeen. Mutta piakkoin hän kävi sanattomaksi ja synkeäksi eikä tehnyt muuta kuin tuijotti tuijottamistaan. Ehtoolla joi hän itsensä humalaan erään vanhan alkuasukas-kääpiön ja hänen poikansa kanssa, ja halaili minuakin ja tahtoi välttämättä myös minua juomaan kanssaan.
"Te olette rakastettava tänäiltana", sanoin minä.
Hän nauraa hohotti ja vastasi: