Ja sekin vaikutti häneen, Maggie vilkastui ja puheli halukkaasti kanssani, kun me kävelimme siellä. Hän mainitsi vain kerran Glahnin nimeä, hän kysyi:
"Ja tuleeko Glahn mukaan kun me matkustamme?"
"Ei", vastasin minä, "ei tule. Oletko pahoillasi siitä?"
"En, en", vastasi hän heti, "olen hyvilläni siitä."
Muuta hän ei puhunut hänestä ja minä tunsin rauhoittuvani. Maggie tuli myös luokseni kotiin, kun häntä pyysin.
Kun hän parin tunnin päästä lähti luotani, kapusin tikapuita myöten
Glahnin asumukselle ja koputin tuota ohutta ruoko-ovea. Hän oli kotona.
Minä sanoin:
"Tulin Teille sanomaan, että meidän ei pitäisi ehkä mennä huomenna metsälle."
"Miksi niin?" kysyi Glahn.
"Siksi, että minä en mene takuuseen, etten ammu harhaan ja laske kuulaa kalloonne."
Glahn ei vastannut, ja minä menin takaisin alas. Tämän varoituksen kuultuaan hän ei kai uskaltaisi lähteä huomenna metsälle; mutta miksi hän oli houkutellut Maggien juuri minun akkunani alle ja rupatellut ääneen hänen kanssaan? Miksei hän matkustanut kotiin, jos kirjeessä kerran kutsuttiin häntä? Hän ei lähtenyt, sen sijaan hän vain kuleksi hampaitaan kiristellen ja huudahteli itsekseen: "En, en! Ennen annan vaikka silputa itseni kappaleiksi!"