"Elelen muiden seikkain mukaan. Luoteen ja vuoksen, ruohon, joka painuu levolle omina aikoinaan, linnun laulun, joka vivahtelee erilaisena; muutamat linnut rupeevat laulamaan kun toiset vaikenevat. Vielä näen minä ajan kukista, jotka sulkevat umpunsa iltapäivällä, lehdistä, jotka joskus ovat kiiltävän vihreät, joskus samean vihreät; ja sitä paitse minä tunnen."
"Vai niin", sanoi hän.
Minä tiesin sateen tulevan enkä tahtonut viivyttää Edvardaa keskellä tietä, minä tavoittelin hattuani. Silloin pidätti hän minua yhtäkkiä uudella kysymyksellä ja minä jäin. Hän punehtui ja kysyi minulta, minkä tähden minä oikeastaan olin täällä, miksi minä metsästelin ja minkävuoksi elin niin ja minkävuoksi näin. Minä ammuin vain mitä välttämättä tarvitsin ruuakseni, minä annoin Aesopuksen levätä.
Hän punehtui ja kävi suopeaksi. Minä käsitin, että joku oli puhunut minusta ja hän oli ollut kuulemassa, hän ei puhunut omasta päästään. Sitten kiihdyin tunnelmaan hänestä, hän näytti niin yksinäiseltä, minua hellytti se, että hän oli äiditön, ohkaisten käsiensä vuoksi näytti hän niin huonosti hoidetulta.
Ei, minä en ampunut murhatakseni, minä ammuin vain elääkseni. Minä tarvitsin tänään yhden teiren, siksi en ampunut kahta, vaan ammuin toisen huomenna. Miksi ampuisin useampia? Minä elin metsässä, minä olin metsän poika; ensimäisestä päivästä kesäkuuta oli myös riekko ja jänis rauhoitettu, minulla ei ollut juuri mitään ammuttavaa enää, hyvä, niinpä kalastin ja elin kalalla. Saisin veneen hänen isältään kulkeakseni vesillä. Ei toki, en minä ollut metsästäjä ainoastaan ampuakseni, vaan elääkseni metsässä. Siellä minun oli hyvä olla, minä lojuin tannerpöydän ääressä kun aterioin, enkä istunut kuin tikku tuolilla; minä en kaatanut lasiani. Metsässä tein mitä tahdoin, sain heittäytyä selälleni ja ummistaa silmäni jos tahdoin, sain myös sanoa mitä tahdoin. Joskus halusi jotakin sanoa, puhua ääneen, ja sanat tulivat kuin suoraan sydämestä metsässä…
Kun minä kysyin häneltä, ymmärsikö hän tätä, niin hän myönsi.
Minä puhelin yhä, sillä hän katseli vain minua. "Jospa tietäisitte mitä kaikkea minä mailla näen", sanoin minä. "Talvella kulkiessani näen ehkä lumessa riekon jälet. Yhtäkkiä katoovat jälet, linnut ovat lähteneet lentoon. Mutta siipien sipumista voin nähdä minnepäin riista on lentänyt ja minä löydän ne tuossa tuokiossa. Siinä on minulle joka kerta aina jotakin uutta. Syksyllä voi jotain tuumia tähden lennoista. Olikohan, ajattelen minä silloin itsekseni, tuo maailma, jota kohtasi suonenvedon kouristus? maailma, joka hajosi sirpaleiksi silmäini edessä? Ja minun — minun suotiin nähdä tähden lento elämässäni! Mutta kun kesä tulee, on ehkä joka lehdellä pieni eläväinen eläin, minä huomaan, että jotkut niistä ovat siivettömiä, ne eivät pääse minnekään, niiden täytyy elää ja kuolla tällä pienellä kasvin lehdellä, jossa ovat maailmaan syntyneet. Ajatelkaas sitä. Joskus näen sinisen kärpäsen. Niin, tämä tuntuu niin vähäpätöiseltä, en tiedä, tokko Te ymmärrätte."
"Kyllä, kyllä minä ymmärrän."
"Niin. Ja joskus katselen minä ruohoa ja ehkäpä ruoho katselee minua, mistä me sen tiedämme? Minä katselen ruohon kortta, se siinä vapisee hiukan ja minusta tuntuu kuin se merkitsisi jotakin; minä ajattelen itsekseni: tuossa nyt tuo ruohon korsi vapisee! Ja jos satun mäntyä katselemaan, niin katselen ehkä jotain sen oksaa, joka voi saada minut ajattelemaan jotain siitäkin. Mutta joskus voin tavata myös ihmisiä tuntureilla, sellaista sattuu."
Minä katsoin häntä, hän seisoi etukumarassa ja kuunnellen. Hän oli ihan muuttunut. Hän kuunteli niin tarkkaavaisena, ettei lainkaan pitänyt vaaria itsestään, vaan tuli ruman ja typerän näköiseksi, hänen huulensa lerppui pitkällä.