"Minun täytyy pyytää Teiltä kaikilta anteeksi äskeistä sopimatonta käytöstäni; minä olen tuskissani siitä. Minä käytin hyväkseni silmänräpäystä, jolloin neiti Edvarda tahtoi vaihtaa kukkia kanssani, loukatakseni häntä; minä anon häneltä ja teiltä anteeksi. Ajatelkaas minua: minä elän yksinäisyydessä, minä en ole tottunut seurustelemaan naisväen kanssa; sitä paitsi olen tänään vielä juonut viiniä, johon myöskään en ole tottunut. Älkää katsoko vikaani."
Minä nauroin ja olin olevinani välinpitämätön koko pikku tapahtumasta, saadakseni sen unhoon; mutta sisimmässäni olin totinen. Puheeni ei myöskään tehonnut Edvardaan, hän ei mielinyt mitään salata ja laimentaa kiihtymyksensä vaikutusta muihin, hän päin vastoin istahti lähitteelleni ja katseli minua katselemistaan. Aina väliin puheli hän minulle jotain. Kun sitten myöhemmin leikimme leskisillä, sanoi hän kovasti:
"Minä tahdon luutnantti Glahnia. Minä en viitsi juosta kenenkään muun jälestä."
"Olkaa nyt hitolla hiljaa, hullu", kuiskasin minä polkaisten jalkaani.
Hänen kasvoilleen lennähti yllättynyt ilme, nenä kurtistui tuskasta ja hän hymyili häpeissään. Se kävi minuun kovin, en jaksanut sietää hänen katseensa ja koko hennon olemuksensa orpomaisuutta, minä pidin hänestä ja otin hänen pitkän, kapean kätensä käteeni.
"Myöhemmin", sanoin minä. "Ei enää nyt. Voimmehan tavata huomenna."
XI.
Yöllä kuulin minä Aesopuksen nousevan nurkastaan ja murisevan, minä kuulin sen unien horteessa; mutta kun minä juuri uneksin metsästäväni, sopi se murina uneeni enkä minä siitä herännyt ihan valveille. Kun minä menin ulos kello kahden aikaan aamulla, näin minä ruohikossa ihmisjalan jälkiä; joku oli käynyt siellä, ensin toisen, sitten toisen akkunan alla. Jälet sitten katosivat näkymättömiin alaalle tielle.
* * * * *
Hän tuli minua vastaan hehkuvin poskin, ikisäteilevin kasvoin.