Menen ulkosalle majasta ja kuuntelen. Ei ääntä mitään, kaikki unessa. Ilma kimaltaa liihottelevia hyönteisiä, lekottavien siipien myriaadeja. Tuolla metsän palteella on sananjalkoja ja ukonhattuja; sianpuola kukkii, minä rakastan sen pieniä kukkasia. Ole kiitetty, jumala, jokaisesta kanervan kukkasesta minkä näin; ne ovat olleet polullani kuin pienet ruususet ja minä itken kun niitä niin rakastan. Jossakin lähistöllä on ketoneilikoita, en näe niitä, mutta tunnen niiden tuoksun.
Mutta nyt yön hetkillä on yhtäkkiä puhjennut suuria, valkeita kukkia metsään, niiden suut on auki, ne hengittävät. Ja pörröiset hämäräperhot laskeutuvat alas niiden lehdille ja väristävät kasvin joka solua.
Minä kulen kukalta kukalle, ne on päihtyneitä, ne on päihtyneitä kukkia, ja minä näen miten ne päihtyvät.
* * * * *
Kevyitä askelia, inehmon hengähdys, iloinen hyvää iltaa.
Minä tervehdykseen vastaan ja heittäydyn maan tomuun ja syleilen noita polvia ja tuota kehnoa hamosta.
"Hyvää iltaa, Edvarda!" sanon minä vieläkin kerran, onnen kalvamana.
"Miten sinä rakastat minua", kuiskaa hän.
"Miten minä olen kiitollinen", vastaan minä. "Sinä olet minun omani ja minun sydämeni ei hievahda kaikkena päivänä ja ajattelee vain sinua. Sinä olet ihanin Jumalan maailmassa ja minä olen suudellut sinua. Usein punehdun ilosta kun vain ajattelen, että minä olen suudellut sinua."
"Miksi olen minä sinusta niin rakas juuri tänä iltana?" kysyy hän.