Emme puhuneet enää siitä. Mutta aikoessaan lähteä kotiin, sanoi hän:
"Hyvää yötä! Mutta ethän huoli enää ajatella sitä naista; vai? Minä en ajattele ketään muita kuin sinua."
Minä uskoin häntä, minä näin hänen puhuvan niinkuin hän ajatteli, minulle riitti ijäti ilo siitä että hän ajatteli minua. Minä menin hänen perästään.
"Kiitos, Edvarda!" sanoin minä. Sitten lisäsin koko sydämestäni: "Sinä olet liian hyvä minulle, mutta minä olen kiitollinen sinulle kun sinä tahdot minua; Jumala on palkitseva sinua siitä. En minä ole niin erinomainen kuten monet muut, joita sinä saisit; mutta minä olen ihan kokonaan sinun, väkivaltaisesti sinun, kautta ijankaikkisen sieluni. Mitä sinä ajattelet? Sinulle tuli vedet silmiin."
"Ei se ollut mitään", vastasi hän. "Tuntui niin kummalliselta, että Jumala palkitsee minua siitä. Sinä sanot kuten… minä rakastan sinua niin!"
Hän kavahti yhtäkkiä kaulaani aivan keskellä tietä ja suuteli minua rajusti.
Kun hän oli mennyt, poikkesin minä metsään mennäkseni kätköön ja ollakseni yksin ilossani. Ja heltyneenä minä juoksin takaisin tielle katsomaan oliko kukaan huomannut minun poikkeavan metsään. Mutta kukaan ei ollut nähnyt.
XIII.
Kesäöitä ja tyyniä vesiä ja ikuisen hiljaisia metsiä. Ei huutoja, ei jalan kapsetta teiltä, sydämeni täyttää kuin tumma viini.
Koit ja yöperhoset tulevat äänettömästi lennellen sisään akkunastani, tulisijan hohteen ja lintupaistini tuoksun houkuttelemina. Ne napsahtavat pehmeästi kattoon, liihoittelevat korvieni ohi niin että minua vilu varistaa ja asettuvat valkealle ruutisarvelleni seinällä. Minä katselen niitä, ne istuvat väristen ja katselevat minuun, siinä on kehrääjiä, nävertäjiä ja koita. Minusta ovat jotkut niistä kuten lentäviä keto-orvokkia.