Mutta kaksihan yötä kului, ajattelin minä, mitä teki hän ensimäisenä yönä? Ja miksi ei silmissään ole yhtä suurta iloa kuin ennen?
Kului tiima. Tiitinen vaikeni harjulla, metsä oli kuollut. Ei, ei mitään ollut tullut väliin, kaikki oli ennallaan, hän sanoi minulle kädestä hyvää yötä ja katsoi minuun rakkaasti.
"Huomenna?" sanoin.
"Ei, ei huomenna", vastasi hän.
En kysynyt syytä.
"Huomennahan meillä on se juhla", sanoi hän hymyillen. "Minä aioin sinua yhtäkkiä yllättää sillä, mutta kun tulit niin onnettoman näköiseksi, täytyi minun ilmoittaa sinulle kohta. Minä aioin kutsua sinua kirjeellä."
Ja minun sydämeni keveni sanomattomasti.
Hän meni nyökäten hyvästiksi päätään.
"Kuulehan vielä", sanoin minä liikkumatta. "Miten kauan sitten sinä kokosit ja kätkit ne lasinsirut?"
"Mitenkö kauan?"