Ja neiti lupasi tulla.
Edvarda istui muualle katsellen ja soi minun puhua miten halusin. Hän kuunteli mitä seurassa puheltiin ja sukasi silloin tällöin sanan väliin. Tohtori povasi nuorille naisille kädestä ja soitti suuta; hänellä itsellään oli hienot, pienet kädet ja sormus sormessa. Minä tunsin olevani tarpeeton seurassa, minä istuin kauan aikaa yksinäni jossain kivellä. Päivä ehti vitaisilleen. Tässä sitä nyt istun ypöyksin kivellä, tuumin itsekseni, ja ainoa ihminen, joka minut voisi kutsua tästä, ei muista minua. Ja sekin on samantekevää.
Alkaa tuntua kuin olisin kovin hylätty. Keskustelu kajahteli korviini takaa, minä kuulin että Edvarda nauroi; naurun kuullessani nousin äkkiä ylös ja menin toisten luo.
"Vain hetkinen", sanoin minä. "Juolahti mieleeni tuolla istuessani, että te ehkä tahtoisitte nähdä perhoskirjaani." Ja minä otin esiin perhoskirjani. "Pyydän anteeksi, etten muistanut sitä ennen. Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tarkastella niitä, se ilahuttaisi minua, katsokaa kaikkia kerrassaan, siinä on sekä punaisia että keltaisia perhosia." Ja puhuessani minä seisoin hattu kädessä. Minä huomasin itse, että oli hassua seistä hattu kädessä, sentähden panin minä sen kohta päähäni.
Ei kuulunut hiiskausta hetkeen eikä kukaan ottanut kirjaani. Viimein ojensi tohtori kätensä tahtoen sitä ja sanoi kohteliaasti:
"Tosiaan, kiitoksia, katsellaanpas näitä vehkeitä. En ole koskaan aavistanut, miten perhosia valmistetaan."
"Minä teen ne itse", sanoin minä ylen kiitollisena tohtorille. Ja minä rupesin kohta selittelemään miten minä niitä tein. Se oli joutavan helppoa, minä ostin höyhenet ja koukut; eihän niistä hyviä tullut, mutta nehän oli vain minua itseäni varten. Kyllä niitä sai valmiitakin perhosia ostaa ja ne olivat hyvin kauniita.
Edvarda katsahti välinpitämättömästi minuun ja kirjaani ja jatkoi sitten jutteluaan ystävättäriensä kanssa.
"Täällä on aineksiakin", sanoi tohtori. "Nepä on kauniita höyheniä."
Edvarda kohotti katseensa.