"Enemmän onnellisempi", sanoo tohtori.
"Mitä?" kysyy Edvarda.
"Enemmän onnellisempi."
"En ymmärrä."
"Te sanoitte enemmän onnellisempi, ei muuta."
"Sanoinko? Suokaa anteeksi. Ei kukaan olisi onnellisempi kuin minä, jos kerran saisin seistä laivalla lähdössä. Joskus kaipaan minä seuduille, joista en itsekään tiedä."
Hän kaipasi pois, hän ei muistanut minua. Siinä seisoin minä ja näin hänen kasvoistaan että hän oli unohtanut minut. No, mitäpä siitä; mutta siinä seisoin ja näin sen itse hänen kasvoistaan. Ja minutit vierivät niin surullisen verkkaan. Minä kysyin yhdeltä ja toiselta, emmekö lähtisi jo kotiin, oli niin myöhä jo, sanoin minä, ja Aesopus oli kytkyessä majassani. Vaan kukaan ei tahtonut kotiin.
Minä menin kolmannen kerran rovastin tytön puheille, minä ajattelin: hän se on puhunut minun eläimen katseestani. Me joimme yhdessä; hänellä oli värisevä ilme silmissä; ne eivät koskaan katselleet levossa, hän katseli yhäti minuun.
"Kuulkaa, neiti", sanoin minä, "eikö Teidän mielestänne näiden seutujen ihmiset ole samantapaisia kuin näiden seutujen lyhyt kesäkin? Ne on häilyviä ja hurmaavia kuin sekin."
Minä puhuin kovalla, varsin kovalla äänellä, puhuin tahallani. Minä yhä juttelin kovasti ja pyysin taas neitiä käymään luonani katsomassa majaani. "Jumala siunatkoon Teitä siitä", sanoin minä hädässäni, ja minä ajattelin jo itsekseni, että kai pitäisi keksiä jotain lahjaa hänelle, jos hän mielisi tulla; minulla ei kai olisi muuta kuin ruutisarveni, ajattelin minä.