"Ensimäisen tanssitte minun kanssani!" sanoi hän.
Ja me tanssimme. Ei tapahtunut tihuja, minua alkoi pyörryttää, mutta en kaatunut. Isot saappaani kolisivat aika lailla, minä kuulin itse miten ne kolisivat ja päätin olla tanssimatta vasta, olin repinyt naarmuja maalattuun lattiaankin. Olin niin hyvilläni, kun en ollut saanut aikaan mitään suurempaa onnettomuutta!
Herra Mackin kaksi ryytipuodin apulaista oli myös täällä ja he tanssivat perinpohjin ja vakaisesti, tohtori otti innokkaasti osaa vuorotansseihin. Paitsi näitä herroja oli siellä vielä neljä aivan nuorta miestä, herrasväen poikia pääkirkolta, rovastin ja piirilääkärin poikia. Muudan tuntematon kauppamatkustaja oli myös tullut tilaisuuteen, häntä ihailtiin kauniin äänensä vuoksi ja hän rallatteli musiikin tahtiin; silloin tällöin vuorotteli hän naisten kanssa klaverin soitossa.
En muista enää, miten ensimäiset tunnit kuluivat, mutta minä muistan aivan tarkoin loppuyön. Aurinko paistoi punaisena akkunoista koko ajan, ja vesilinnut nukkuivat. Meille tarjottiin viiniä ja leivoksia, me puhelimme hälisten ja lauloimme, Edvardan nauru kajahteli raikkaasti ja huolettomasti salissa. Mutta miksi ei hän enää virkkanut minulle sanaakaan? Minä lähentelin hänen paikkaansa haluten sanoa hänelle jonkun kohteliaisuuden miten paraiten voin, hänellä oli yllään musta puku, se oli ehkä hänen rippipukunsa, ja se oli käynyt hänelle liian lyhyeksi, mutta se somisti häntä tanssiessa, ja sen aioin minä sanoa hänelle.
"Miten tuo musta puku…" aloin minä.
Mutta hän nousi ylös, kietoi kätensä erään ystävättärensä vyöhyille ja meni muualle hänen kanssaan. Niin tapahtui pari kertaa. Hyvä, ajattelin minä, minkäs tälle voi? Mutta miksi hän sitten katselee huolekkaan näköisenä minun jälestäni akkunasta, kun minä lähden hänen luotaan?
Muudan naikkonen vaati minua tanssiin. Edvarda istui siinä lähellä, ja minä vastasin kovalla äänellä:
"Ei, minä lähden heti kohta pois."
Edvarda katsoi minuun kysyvästi ja sanoi:
"Poisko? Ei, Te ette lähde."