"Se tapahtui näin", sammaltelin minä: "minä aioin panna pyssyn nurkkaansa, minä pitelin sitä huolettomasti, näin, piippu alaspäin; ja kuulin yhtäkkiä pamauksen. Se oli tapaturma."
"Tapaturma", toisti hän ajatuksissaan ja nyykäytti päätään. "Antakaas kun katson, se oli vasen jalka; mutta miksi juuri vasen? Niin, se oli sattuma…"
"Ihan niin, sattuma", keskeytin. "Mistäs minä tiedän, miksi juuri vasen jalka? Näettehän itse, minähän pidin pyssyä näin, siis ei se voinut sattua oikeaan. Niin, se ei ollut tosiaankaan hauskaa."
Hän katseli aprikoiden minuun.
"No, Te alatte siis jo pian parata", sanoi hän tarkastellen majaani. "Miksi Te ette lähettänyt muijaa hakemaan meiltä ruokaa? Millä Te olette elänyt?"
Puhuimme vielä hiukan keskenämme. Minä kysyin häneltä:
"Kun Te tulitte, olivat Teidän kasvonne hellät, ja silmänne loistivat, Te ojensitte minulle kätenne. Nyt ovat silmänne jälleen välinpitämättömät. Erehdynkö?"
Hiljaisuus.
"Eihän sitä aina voi olla samallainen…"
"Sanokaa minulle vain nyt tämä ainoa kerta", sanoin minä, "millä minä esimerkiksi nyt täällä olen Teitä loukannut sanalla tai teolla? Voisin ehkä sen mukaan parantaa käytöstäni."